lauantai 6. tammikuuta 2018

Mitä kannattaa kerätä?


Lomonosovin Ruusu-kupit ja vallanpitäjämaatuskat
Toisen romu on toisen aarre. Siitä kannatta lähteä. Mistä on itse kiinnostunut? Jos rahaa ei ole kovin paljon, niin kannattaa kerätä sellaista, mikä on edullista. On tavaroita, jotka ovat tällä hetkellä edullisia. Tulevaisuudesta ei tiedä. Ehkä ne ovatkin sitten taas arvokkaita — kunnes taas eivät ole.

Olen seurannut jonkin verran käytettyjen korujen hintoja. Itku melkein on päässyt, kun joku on kertonut vieneensä perintökorut romukullan ostajalle. Onpa myyjä vielä kehunut, kuinka paljon hän sai koruistaan rahaa. Apua, älkää tehkö sellaista! Jos korujaan haluaa välttämättä myydä, niin suosittelen Facebookin vanhojen korujen -sivustoa. Jos sitä vaivaa ei halua nähdä, niin sitten kannattaa myydä korunsa jollekin vanhojen korujen kauppiaalle. Häneltä pitäisi saada enemmän rahaa kuin myymällä korunsa romukullaksi. Romukullaksi myymällä ei saa mitään kivistä eikä designista. Rahan saa yksinkertaisesti vain kullan tai hopean painon mukaan.
Helge Narsakan rintakoru vuodelta  1965
Helge Narsakan rintakoru vuodelta 1964

Korujen keräilijät arvostavat erityisesti suomalaisia 1950–1980 luvun hopeisia koruja. Kultaiset korut ovat huonommassa huudossa. Erityisesti sormukset ovat hyvin haluttuja. On yksi kategoria, joka on tosi aliarvostettu. Se on rintakorut. Niiden hinnat ovat alakantissa. Syykin lienee selvä. Kuka tänä päivänä käyttää rintakoruja? Minä. Minusta rintakorut olisivat oivallinen keräilykohde.

Venäjällä käydessä voi silmät pyöreinä ihmetellä Lomonosovin posliinin hintoja. Mitähän me niistä maksettiin Berjozka-aikaan? Ehkä yhtä paljon. Rupla oli silloin kovaa valuuttaa. Samoja astioita ovat suomalaisten kaapit väärällään, ja käyttämättöminä eli uutta vastaavassa kunnossa. Suomalainen haluaa tunkea kaikki astiat pesukoneeseen, mutta näitä käsinmaalattuja Lomonosoveja ei sinne kannata laittaa. Mitä niillä tekisi? Kuka niitä käyttää? Minä.
Nämä Lomonosovin Orvokki-kupit olen saanut ystävältä lahjana kauan sitten. 

Lomonosovin eläinfiguureja näkyy olevan paljon myynnissä, samoin tosin astioitakin. Lomonosovilla on kuitenkin oma kannattajajoukkonsa Suomessakin, ja hinnallaan kaikki menee. Harvinaisuudet on oma lukunsa.

Olen kuullut, että mistään ei saa niin edullisesti käytettyjä käsin solmittuja itämaisia mattoja kuin Suomesta. En tiedä tuon sanonnan paikkaansa pitävyyttä, mutta edullisia ne Suomessa ovat joka tapauksessa. Käytettyjen mattojen hinnat ovat vain murto-osa uuden maton hinnasta. Niille ei myöskään näytä helposti löytyvän ostajia. Hyvän maton löytää, jos perehtyy asiaan ja on valmis kulkemaan pitkiäkin matkoja. Kovin helposti en ostaisi käytettyä mattoa netin kautta. Kyllä se on omin silmin nähtävä.
Iranista Moudin kaupungin ympäristöstä tulevat  persialaiset Moud-matot. Niissä on medaljonki-kuvio. 


Mattoa kannattaa tutkia. Jos matto on likainen, tulee pesukustannus myyntihinnan päälle. Matossa voi olla vuosia vanhoja tahroja, ja niitä on aika mahdotonta saada pois. Hyvä puhdistuskeino tavanomaiseen likaan on odottaa puuterilunta ja viedä sitten matto pitemmäksi aikaa lumeen puhdistumaan. Hiekka voi olla mennyt nukan väliin niin, ettei imurointi auta. Silloin on varma keino puhaltaa paineilmalla. Hapsujen kulumisesta myös voi päätellä maton ikää. Tosin todella vanhat matot ovat uusia paljon arvokkaampia. Niistä ei tällainen maallikko tiedä yhtään mitään.
Kesämuisto-ryijy

Raanu Ison talon ainoa tytär. Isoäidilläni oli tapana kudotuttaa hartolaisella Anna-Liisa Rossilla omille aikuisille lapsilleen lahjaksi raanu. Rossi oli taitava kujoja. Hän kutoi alihankintana mm Selma Vuorelmalle. 


Ryijyt ovat kauan olleet halpoja, lähes ilmaisia. Kysyin sukulaismieheltä seinälläni olevasta ryijystä, paljonko hän olisi siitä valmis maksamaan. Vastaus oli: ”En mitään”. Mies oli aivan ihmeissään, kun kerroin paljonko pelkkä ryijypakkaus oli maksanut.

Itse olisin kiinnostunut kasviväreillä värjätyistä ryijyistä ja itse asiassa kaikenlaisista ryijyistä. Ryijyjä saa edelleen edullisesti, vaikka ilmassa on jo lisääntyvää arvostusta ryijyjä kohtaan. Arvostus tullee merkitsemään ajan kanssa myös hintojen nousua. Entäs sitten täkänät ja raanut?

Tällä hetkellä on ostajan markkinat. Antiikki lähes kautta linjan on edullista. Nyt on aika ostaa, ei myydä. Kuten ystäväni äiti sanoi: ”Aina paljon kanssa tulee toimeen”. Se on niin lohduttava lause meille keräilijöille.

Lomonosovin astioista Verkko lienee kaikkein tunnetuin. Tässä siitä uudempi versio kiinalaishenkisenä.



http://rautaajapelargonioita.blogspot.fi/2017/12/ostaisinko-itamaisen-maton.html

lauantai 2. joulukuuta 2017

Ostaisinko itämaisen maton?


Kaikki johtuu Sallista  maton ostokin
Meillä oli aivan ihana olohuoneen matto – ainakin minun mielestäni. Meillä oli myös koira, kultainen noutaja Salli. Koiramme oli opetettu niin, ettei se saanut tulla olohuoneeseen. Joskus vieraat yrittivät houkutella Sallia kielletylle alueelle, mutta koira vain jäi kynnykselle ihmettelemään. Uskoin Sallin toimivan näin aina, enkä sulkenut koskaan olohuoneiden ovia.

Kerran tulimme kotiin, ja löysin Sallin löysät jätökset rakkaalta matoltamme. En tiedä, oliko Salli useinkin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen – ehkä. Tällä kertaa koira oli voinut myös hätääntyä ja valita parhaan mahdollisen paikan jätökselleen eli olohuoneen maton.

Kiikutin mattoni oikopäätä pesulaan. Mitä sainkaan takaisin? Matto oli kutistunut ja muuttunut jämäkästä lörpöksi. Olin hyvin pettynyt. Valitin pesulaan. Omistaja yritti höyryttää mattoa, mutta eihän se enää entiselleen tullut. Minun olisi pitänyt vaatia hyvitystä, mutta säälin pienen pesulan pitäjää. Käyttäydyin kuin normaali suomalainen asiakas – en enää ollut sen pesulan asiakas. 
Hollolan Koteiteollisuuskoulussa taalainsidoksella kudottu rakas mattoni

Myöhemmin oivalsin, että täytyihän pesulalla olla vakuutus tällaisia vahinkoja varten. Miksei yrittäjä tarjonnut sitä vaihtoehtoa minulle? Päätin, että jatkossa käytän vain isoja pesuloita ja vaadin korvauksen, jos pilaavat jotain.

Minun taalainsidoksella kudottu mattoni oli pilattu. Soitin muutamaan mattoja kutovaan paikkaan kysyäkseni, saisinko jostain samanlaisen. Ei onnistunut. Pistin surkean pikkumattoni takaisin olohuoneen lattialle. Jos olisin tämän tiennyt, niin olisin leikkauttanut matosta likaantuneen pätkän pois.  Olisihan maton voinut päärmäyttää uudelleen. Päätin, että ostan joskus käsin sidotun itämaisen maton sen tilalle.

Katselin itämaisia mattoja netistä. Mainoksia matoista alkoi tulla tiuhaan tahtiin koneelleni. Annon asian välillä olla ja päätin, että sitten joskus ostan uuden maton. Mistä niin paljon rahaa voisi saada?

Kaupunkiin tulivat itämaisten mattojen kauppiaat. Lehdet olivat täynnä aggressiivisia ilmoituksia: ”Olemme kriisissä”.  Onkohan tuo paras tapa lähestyä suomalaista ostajaa? Kävin katomassa mattoja. Yksi matto erityisesti iski silmääni. Yritin neuvotella hinnasta, mutta myyjällä ei ollut neuvotteluhalukkuutta.

Rullasin päivittäin netin käytettyjen mattojen myynti-ilmoituksia: itämaisia mattoja, persialaisia mattoja. Otin yhteyksiä, lähetin sähköposteja ja soitin. Hinnat olivat murto-osan uusien mattojen hinnoista. Pääosa kauppiaista oli ulkomaalaisia ja hyvin innokkaita myymään mattonsa. Kun kysyin jotain, sain pian sähköposteja, tekstiviestejä ja videoita matoista. Milloin tulet? En kuitenkaan kokenut myymistä liian tyrkyttäväksi. Aistin ulkomaalaisissa asuvan oikean kauppiaan. Juuri sen kauppiaan, joka meistä suomalaisista puuttuu. Ongelma oli se, että lähes kaikki matot olivat pääkaupunkiseudulla, ja minä en asu siellä.

Oli toinenkin ongelma: en tiennyt matoista juuri mitään. Mistä osaisin päätellä, myydäänkö minulle käsin solmittua vai koneella tehtyä mattoa? Onko matto kiinalainen vai aito persialainen? Persialaiset ovat kuulemma parhaita. Millaisia mattoja on tarjolla? Matot olivat pitkälti pääväriltään ruskeita. Ne eivät olleet minun makuuni.

Ostaisinko edullisen maton, josta en pidä? Luulin kiertävien mattokauppiaiden jättäneen jo kaupungin pölyt taakseen. Yllätyin, kun luin lauantain sanomalehteä. Kauppiaat myivät vielä mattoja, ja mainosten mukaan alennukset sen kuin paranivat loppua kohden. Menin takaisin katsomaan mattoja. Mattoihin olivat ilmestyneet hintalaput. Pettymykseni oli suuri, kun halajamani matto ei ollut yhtään halvempi kuin viikko sitten.

Suomalainen myyjä tuli luokseni ja alkoi hieroa kauppoja. Katselimme mattoja, ja mieleisimmät matot otettiin pakasta erikseen. Ei voi mitään, mutta se ensimmäinen oli kyllä kaikkein paras. Matosta paljastui hiukan tekovikaa ja kauppiaat lupasivat korjata maton seuraavaan päivään mennessä. Sain mielestäni hinnan varsin sopivaksi, ja sovimme kaupat.

Iranilainen Moud-mattoni
Yksi ystäväni sanoi, etteivät itämaiset matot sovi suomalaiseen kotiin. Minusta sopivat oikein hyvin. Matot ovat parhaimmillaan se piste iin päälle ja ovat oikeita katseen vangitsijoita. Mattoni on juuri sellainen kuin pitääkin.


Aion vielä opiskella lisää itämaisista matoista ja myös ostaa jonkun käytetyn maton toiseen huoneeseen. Ehkä minusta tulee vielä mattokauppiaskin, ainakin jonkinlainen asiantuntija.

https://www.facebook.com/rautaajapelargonioita

http://rautaajapelargonioita.blogspot.fi/2018/01/mita-kannattaa-kerata.html

lauantai 4. marraskuuta 2017

Junalla Viipuriin


Tämä herkullinen jälkiruoka tarjoiltiin meille ravintolassa nimeltään Русский Дворь.


Ei voi olla totta, miten nopeasti ja vaivattomasti junalla pääsee Viipuriin. Vainikkalan jälkeen meni vain hetki, kun piti jo vetää nuttuja niskaan. Missä tulli viipyi, kohta pitäisi jo poistua junasta? Sitten tuli kuulutus ja ihan selvällä suomen kielellä: ”Viipuriin jäävät tullataan asemalla”.

Tiukkailmeiset virkailijat ohjasivat meidät junasta asemarakennukseen. Näytimme passeja ja viisumeitamme. Tarkastus oli nopeasti ohi. Kun laitoin asemalla passiani laukkuuni, tuli virkailija jo hätistämään meitä ulos asemarakennuksesta. Asemalla oli enemmän vartijoita kuin siviilejä. Toista oli ennen Neuvostoliiton aikaan. Silloin asema kuhisi väkeä. Tuoksujakin oli monenlaisia.

Viipuri 27.10.2017 
Kotona Suomessa oli jo melkoinen lumipeite, mutta Viipurissa ei ollut lumesta tietoakaan. Pääsimme nopeasti aseman lähellä sijaitsevaan hotelliimme, Druzhbaan. Ala-aulassa ystävällinen virkailija toivotti meidät tervetulleeksi hyvällä englanninkielellä. Hän otti passimme ja antoi avaimen huoneeseemme. Saimme huoneemme jo aamulla!

Hotelli Druzhba,  yksi neuvostoaikainen muistomerkki

Kuljeskelimme päivän kaupungilla ja poikkesimme ruokailemaan suomalaisittain Maku-nimiseen baariin(Пр.Ленина 16). Valmiit annokset olivat nähtävillä lasivitriinissä. Se helpotti valintaa. Olimme kaikki oikein tyytyväisiä ruokiimme, eikä hintakaan ollut paha. Tarjoilijat olivat ystävällisiä, ja saimme vielä jotain ekstraakin maistettavaksemme.

Illaksi olimme varanneet kauneushoidot. Paikan hiljaisuus yllätti. Missä olivat asiakkaat? Keväällä käydessämme samassa paikassa oli ollut melkoinen vilske. Varmasti vuodenaika vaikutti asiaan, mutta kuulemma myös lisääntynyt kilpailu turistien ruplista. Hieronta oli mahtava ja samoin myös kasvo- ja jalkahoito.

Illalla olikin jo taas nälkä. Druzhban ravintola oli ilmiselvästi varattu johonkin iloiseen juhlaan, ja meidät ohjattiin baariin. Ruokalista oli iloksemme myös suomeksi. Tilasimme kala- ja borssikeitot. Annokseen olisi listan mukaan kuulunut valkosipulileipä. Sitä ei näkynyt, joten pyysin tarjoilijalta erikseen leipää. Laskussa sitten leivistä olisi haluttu veloittaa erikseen.

Näkymä hotelli Druzhban ikkunasta 28.10.2017

Yöllä oli satanut hiukan lunta ja kävelimme loskaisia katuja jatkohoitoihin kauneushoitolaan. Hoitojen jälkeen pyysimme asiakaspalvelijaa tilaamaan meille taksin Karuselliin. Taksi maksoi 150 ruplaa, kun sillan toinen puoli ei kuulemma ole enää kaupunkialuetta. Kyyti oli joka tapauksessa halpa ja hyvä. Ystävälle löytyi kaunis takki Karusellin takkikaupasta.

Paluumatkalle emme onnistuneet saamaan taksia, ja se koitui meidän onneksemme. Miten ihana linnan ympäristön alue onkaan! Emme valitettavasti pystyneet ajan puutteen vuoksi paljoa paikkoja koluamaan. Tänne olisi tehtävä uusi tutkimusmatka!

Silmiimme osui ravintola nimeltään Русский Дворь (Russkiy Dvor). Muistin toisten turistien maininneen sen hyvänä ruokapaikkana ja sellaiseksi se osoittautuikin. Ruokalistalta löytyi Kievin kanaa, ja sitähän piti maistaa. Jälkiruoaksi tilasimme jäätelöä ja omenastruudelia. Miljöö oli mitä kiinnostavin. Rakennus oli rakennuttu joskus 1700-luvulla ja kuului varmaan linnan alueeseen.

Pian koitti aika, jolloin piti hakea matkalaukut hotellin säilytyksestä ja lähteä kohti juna-asemaa.
Kävimme vielä ruokakaupassa ostamassa vettä kotimatkaa varten. Tutkistelin kaikessa rauhassa viinipulloja kaupan kapealla käytävällä, kun vierestäni alkoi kuulua lonk, lonk. Apua, mitä tapahtui? Olin osunut olkalaukullani selkäni takana oleviin vodkapulloihin. Hyllyt olivat metallia ja pullot kapeita. Oli kuin olisin ollut keilaamassa: pullo toisensa jälkeen kaatui. Vartija oli salamana paikalla ja tutki jokaisen pullon tarkkaan, oliko pullo mennyt rikki. Minä seisoin vieressä punaisena kuin mansikka. Huh, yhtään ei ollut mennyt rikki. Olisin varmasti joutunut korvaamaan pullot, jos jotain olisi tapahtunut. Selvisin siis säikähdyksellä.

Tullaus alkoi puolisen tuntia ennen junan lähtöä. Ensin meidät tutkittiin metallinpaljastimella, ja laskin taskussani sai piippauksen aikaiseksi. Seuraavaksi jouduimme kaikki avaamaan laukkumme, ja saman tien sulkemaankin.

Viipuriin on helppo matkustaa junalla, mikäli passi ja viisumi ovat kunnossa. Junalippuja saanee hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Viipuri on kaunis kaupunki, ja keväällä pitää päästä Monreposin puistoa tutkimaan.

Joku toinenkin on tainnut pitää Viipurista. 



sunnuntai 22. lokakuuta 2017

KGB museo ja Viru


KGB museo ja uskomattomat tositarinat
Matkustin ensimmäisen kerran Tallinnaan 1980-luvun alussa. Laiva oli Georg Ots. Muista sillä välillä seilaavista laivoista en ollut kuullutkaan. Muistan vieläkin kuinka laivan katkarapuleipä oli valtava pettymys. Katkaravut olivat käyneet myllyn läpi ennen leipäni päälle joutumista. Ulkonäkö oli niin vastenmielinen, että leipä jäi syömättä.

Tallinnaan matkustaminen oli harvinaista, ja viisumi piti olla kunnossa. Sitä en silloin tiennyt, että turisteja seurattiin jo laivalla. Kolme pelottavaa kirjainta tiesin kyllä – KGB eli valtion salainen poliisi. KGB:n tiedettiin seuraavan ihmisiä, ja toisinajattelevat saattoivat päätyä Siperiaan.

Tallinnassa lie ollut vain yksi hotelli, johon turistit vietiin: Viru. Nostalgian vuoksi olimme varanneet sinne majoituksen nyt lähes 40 vuotta myöhemmin. Hotellin ulkokuori tuntui tutulta, mutta sisältä hotelli on kokenut melkoisen muodonmuutoksen. Saavuimme myöhään hotelliimme, ja huoneet olivat jo täynnä. Niinpä meidät buukattiin Sokos-hotellin puolelle, ja sitä ei kyllä käy valittaminen. Huoneet olivat luxusta, ja vuoteet olivat parhaat hotellivuoteet ikinä. Aamiainen oli hulppea, jos vain onnistui menemään oikeaan ruokasaliin. Me emme olleet niin onnekkaita.


Vanha kaupunki on suosikkipaikkani Tallinnassa. 

Olimme varanneet sunnuntaiaamuksi kierroksen pahamaineisen KGB:n museoon. Se sijaitsee paikalla, jossa KGB piti komentokeskusta eli Viru-hotellin 23. kerroksessa. Viru-hotelli rakennettiin vuosina 1969 – 1972. Suomalaiset olivat olleet rakentamassa hotellia. Opas kertoi, että saamme kiittää Virua myös lahjakkaasta kirjailijastamme Sofi Oksasesta. Hänen isänsä oli suomalainen rakentaja ja tapasi työmatkallaan Sofin virolaisen äidin.

Neuvostoaikaan turisteja haluttiin maahan, koska tarvittiin kipeästi länsivaluuttaa. Turisteja piti valvoa, jotta he eivät pääsisi vaikuttamaan haitallisesti neuvostokansalaisiin. Valvontaan tarvittiin oma koneistonsa ja koneistolle omat tilansa. Turistit, joita piti erityisesti valvoa, sijoitettiin tiettyihin huoneisiin.

Viru-hotelli oli kuin valtio toisen valtion sisällä. Virussa oli kaikki, mitä turisti voi tarvita. Siellä oli mm. oma suutari, oma pesula ja oma leipomo. Syntyi myös uusia ammatteja kuten leivän leikkaaja. Hotellin 300 vierasta varten oli 1000 työntekijää. Siivoojia hotellissa oli 250. Tärkeää oli, ettei työntekijöillä ollut kielitaitoa. Eivät niin helposti ajautuisi puheisiin turistien kanssa. Keskustelu turistien kanssa oli tietenkin kielletty. Hotelli oli varmasti erittäin haluttu työpaikka. Oli koko suvun onni, jos joku pääsi töihin Viruun.

Myös hotellin työntekijöitä piti valvoa. Rahapusseja jätettiin houkuttimeksi sinne tänne. Oli ehdoton kielto, että jos löytää rahapussin, sitä ei saa avata. Jos sen avasi, niin väripatruunat värjäsivät tottelemattoman työntekijän. Seurauksena olivat varmasti potkut. 

Paikallisten pääsy hotelliin oli kielletty. Ainoa poikkeus oli valuuttabaari.  Sinne saattoivat paikalliset tulla ulkomaalaisia ystäviään tapaamaan. Baarissa pystyttiin kuuntelemaan keskusteluja. Esimerkiksi tuhkakupissa saattoi olla oudon paksu pohja sisään piilotetun mikrofonin takia. Valuuttabaarissa minäkin olen monet kerrat vieraillut paikallisia ystäviäni tapaamassa. Kai meitäkin kuunneltiin.

Virallisesti hotellin 23. kerrosta ei ollut olemassa, vaikka luultavasti kaikki työntekijät sen olemassa olon tiesivät. Kerrokseen ei mennyt hissiä, vaan viimeiset portaat piti kävellä. Sinne pääsy oli tietysti ehdottomasti työntekijöiltä kielletty.

Nyt me oppaan kanssa kävelimme kaikessa rauhassa portaat ylös asti. Ensin ihailimme näkymää hotellin parvekkeelta. KGB:llä oli ollut käytössään kaksi pientä huonetta. Huoneet olivat siinä kunnossa, kun KGB oli ne Neuvostoliiton kaaduttua kiireellä lähtiessään jättänyt. Huoneet eivät niin kummoiset olleet, paras anti oli oppaan kertomus.

Punainen puhelin oli suora linja KGB:n Tallinnan päämajaan: luuri ylös ja linja oli auki. Mielenkiintoiset olivat Viron sanomalehden Noorte Häälin etusivun jutut neuvostojohtajien Leonid Breznevin ja Juri Andropovin kuolemasta vuosilta 1982 ja 1984. Teksti oli sama, vain nimet vaihtuivat.

Crème brûlée eli paahtovanukas ei pettänyt taaskaan. 


Jatkona tälle historiallisella matkalle luin vastikään Ilmar Tanskan kirjan Pobeda 1946. Suosittelen kirjaa lämpimästi. Historian tunteminen antaa perspektiiviä tähän päivään.

Haluan kiittää kaikkia ystäviäni Virossa, että olen saanut tutustua teihin ja teidän kauttanne olen päässyt raapaisemaan pintaa syvemmälle Viron historiaan. Ehkä kerron joskus niitä tarinoita. Sitä ennen kuitenkin piipahdan junalla Viipurissa.
 
Näkymä Toompean mäeltä


lauantai 12. elokuuta 2017

Minun Pietarini


Lomonosov Porcelain
Nyt tai ei koskaan – oli pakko varata Pietarin matka. Olimme vuosiviisumilla käyneet jo muutamaan otteeseen Viipurissa. Muistoissa siintelivät Leningradin valoisat kesäyöt Nevskillä.

Joskus kauan sitten olimme kävelleet kahden paikallisen herrasmiehen kanssa puistoon. Heillä oli ollut tyylikkäät attaseasalkut mukanaan. Kun salkut avattiin, niin sielläpä ei ollut kuivia papereita, vaan venäläistä kuohuviiniä ja suklaakonvehteja. Voi sitä nuoruuden aikaa.

Ennen Leningradiin mentiin lähes aina bussilla. Mutta Pietariinpa matkustettiinkin junalla. Venäjän puolella virkailijat laskivat meidät moneen kertaan, ja huumekoira kiersi junassa. Joistakin matkalaukuista kysyttiin, kenen ne ovat. Ei muuta. Tietysti maahantulokortit piti täyttää ja passit sekä viisumit esittää.

Olin joskus nähnyt lentokentillä, että joitakin matkailijoita on ollut vastassa ihmisiä lappujen kanssa. Nyt minäkin olin tilannut VR:n kautta heidän yhteistyökumppaniltaan CapForcelta taksin meitä vastaan. Olin sen maksanutkin valmiiksi, 11 euroa Suomen asemalta Moskova-hotellille. Ensin en huomannut kuljettajaa, mutta hänelläpä oli tabletti, jossa luki nimeni.

Ensimmäisenä iltapäivänä tapasimme vanhan tuttuni jo ensimmäiseltä Leningradin matkalta. Hän oli silloin Inturistin järjestämänä virallisena oppaanamme, ja mitäpä sitä hyvää opasta vaihtamaan. Hiukan historian havinaa: Inturist oli Neuvostoliiton virallinen matkatoimisto. Stalin perusti sen vuonna 1929 ja sitä pyörittivät NKVD:n ja KGB:n virkamiehet. Sen vastuulla oli ulkomaalaisten matkustaminen Neuvostoliitossa ja neuvostoliittolaisten matkustaminen ulkomaille.

Ystävämme ehdotti, että ottaisimme taksin suoraan hotellista. Herrahenkilö sanoi, että se maksaa 2000 ruplaa ja maksoimme sen mukisematta. Hinta tuntui kyllä minusta suolaiselta, mutta olin käsityksessä, että taksi olisi määräämättömän ajan käytössämme. Tämä samainen herrahenkilö jätti paikkansa ja lähti kyyditsemään meitä.

Tuttuja ja tuntemattomia aarteita Lomonosovin tehtaanmyymälässä 
Huristimme suoraan posliinien taivaaseen eli Lomonosovin tehtaalle. Oikea nimi tosin nykyään taitaa olla Lomonosov Porcelain.  Aah, miten ihana tehtaan myymälä! Bongasin monta tuttua kuppisarjaa. Vielä enemmän oli minulle tuntemattomia. En ollut koskaan nähnyt punaista Verkkosarjaa.

Jälkeenpäin harmittelin, etten ostanut myymälästä mitään. Ajattelin, että niitä saa paljon halvemmalla suomalaisilta kirpputoreilta. Eihän se kuitenkaan ole sama asia. Niitä saa, kun kohdalle osuu. Monia ei osu koskaan. Ehkä ensi kerralla ostan vaikka Verkkosarjan teemukin, jossa on kansikin.

Ystävämme ehdotti kuljettajalle lähistöllä olevaa toista kauppaa, jossa olisi ollut Lomonosovin posliineja myytävänä. Siihen kuljettaja sanoi, että se on sitten toiset 2000 ruplaa. Nyt riitti; peli poikki! Halusimme suoraan hotellille.

Illalla suuntasimme kulkumme kohti keskustaa, ja ostimme liput kanavaristeilylle. No, eihän laiva sellainen ollut kuin myyjän esitteessä oli luvattu. Ei ollut mitään baaria, eikä tarjoilua. Emme myöskään olleet tajunneet, että laiva lähtee kierrokselle vasta, kun siellä on riittävästi matkustajia. Aikamme odoteltuamme laiva lähti matkaan, ja kiertelimme hyvän tovin ensin Nevan sivujokia. Kävimme myös Nevalla ja katselimme kaupunkiin saapuneita sotalaivoja.

Eremitaasi kuvattuna Nevalta jokilaivasta

Illalla löysimme kivan oluisiin erikoistuneen ravintolan, Beer Familyn, Nevski 47. Heillä on vetonaulanaan iso parveke Nevskin päällä. Siellä oli kyllä niin täyttä, että meidän täytyi tyytyä sisätiloihin. Ruoka oli hyvää, ja miljöö mitä viihtyisin. Oluitakin taisi olla satoja erilaisia.

Herkullinen venäläinen salaatti Beer Family-nimisessä ravintolassa



Lopuksi ajoimme hissillä hotellimme ylimpään kerrokseen katsomaan, millainen ravintola tai kahvila siellä olisi. Näkymät olivat hyvät Aleksanteri Nevskin munkkiluostariin. Ihmettelimme pitkää jonoa, joka johti luostariin. Joku paikallinen kertoi, että luostariin oli tuotu reliikki Italiasta. Nyt ihmiset halusivat päästä koskettamaan sitä tervehtyäkseen. 

Lauantaiaamuna keskustelimme, mitä tekisimme. Kaksi halusi kasvitieteelliseen puutarhaan ja yksi halusi vain Nevskille kävelemään. Meillä ei vallinnut demokratia, ja menimme sitten vain Nevskille. Tosin poikkesimme yhdessä jos toisessakin vaateliikkeessä. Kovin olivat pääsääntöisesti kalliin makuisia paikkoja. Ei ollut asiakkaita, eikä hintojakaan vaatteissa.

Olimme jo aiemmin tutustuneet yhteen ystävälliseen hotellin työntekijään. Hän lupasi tilata meille edullisen taksin. Kiiruhdimme hotellille, ja tämä palvelualtis henkilö tilasi meille sekä liput JFC jazz-klubille, Ulitsa Shpalernaja, 3 sekä sen taksin. Vaikutusvaltainen amerikkalainen musiikkilehti Downbeat on valinnuti JFC jazz-klubin maailman top 150 jazz-klubin joukkoon, eikä suotta.

Taksi maksoi 180 ruplaa eli ihan kohtuusumman. Jazz-klubi oli täynnä ja tunnelma katossa. Soittajista huokui ilo. Naapuripöydän tyylikäs herra oli musiikissa täysillä mukana. Tauolla virittelin hänen kanssaan keskustelun. Hän kertoi olevansa armenialainen, hänen seurueensa nuorempi herra oli puoliksi latvialainen ja naisseuralaisensa oli juutalainen. Minun ystäväni taas kertoi miniänsä olevan puoliksi armenialainen. Hetken rupateltuamme tunsimme kuuluvamme vahvasti samaan ihmisperheeseen.

Sunnuntaina meillä oli vielä aikaa kuljeksia kaupungilla. Osuimme kansan ruokapaikkaan, Stolovajaan. Ruoka oli syötävää, ja sitä oli riittävästi. Hintakaan ei ollut kummoinen. Erityismaininnan ansaitsevat suolakurkut ja smetana – jotain todella herkullista.

Illalla ystävällinen hotellin työntekijä tilasi meille epävirallisesti virallisen taksin Suomen asemalle. Ensin passimme ja matkalippumme tarkistettiin. Sitten matkatavaramme läpivalaistiin. Tätä ei ollut joskus muinoin. Maailma muuttuu, ja niin muuttuu Pietarikin.

Pietarin kasvitieteellinen puutarha jäi kaihertamaan. Kasvitieteellinen olisi tietysti kauneimmallaan keväällä ja alkukesästä. Nyt on hyvä tilaisuus sitä ennen kaivella tietoja kasvitieteellisestä puutarhasta. Se on perustettu Pietariin jo 1714. Sen löytää osoitteesta Ulitsa Professora Popova 2. Puutarhassa on 12 000 eri kasvilajiketta, joten eiköhän siellä aikaa tuhraannu.

Niin ja ne Lomonosovin kupit. Niitä täytyy katsella netistä ja hankkia niistä lisää tietoa. Voisihan sitä myös avata vanhat venäjän oppikirjansa, jos vaikka jotain löytyisi muistin syövereistä.

Aina täytyy olla jotain, mitä odottaa.


lauantai 24. kesäkuuta 2017

Pula, Kroatia





Motovunin näköalatasanne 

Paniikkien paniikki iski Helsingin lentokentällä. Meidän piti perheenä matkustaa Pulaan, ja olimme joutuneet melkoiseen pulaan. Lennolle kirjautuminen ei onnistunut. Pojan passi oli mennyt vanhaksi jo muutama kuukausi sitten.

Poliisin piste lentokentällä oli sulkeutunut kello 16, ja olimme siitä jo armottoman myöhässä. Mitään ei ollut tehtävissä. Poika antoi meille auton vuokrauksen varauslapun, ja niin me muut lähdimme koneeseen puulla päähän lyötyinä.

Jännitin, miten saisimme auton Pulan lentokentän autovuokraamosta. Autohan oli vuokrattu pojan nimissä,  ja poika oli edelleen Helsingissä. Tilanteen selvittely kesti oman aikansa, mutta palvelu autovuokraamossa oli ystävällistä ja joustavaa. Lähdimme ajamaan pimeässä ja vesisateessa kohti hotellialuettamme Park Plaza Verudelaa.

Pakko tunnustaa, että vaatteiden valinta oli mennyt täysin pieleen. Olin kyllä seurannut koko ajan sääennusteita mutta silti ottanut optimistina vain hellevaatteita mukaan. Olisipa ollut edes kälyn tekemät villasukat mukana!

Tekstiviestit sinkoilivat Suomen ja Kroatian välillä. Mistä löytyisi kohtuuhintainen lento lähistölle? Poika oli pistänyt heti tilaukseen express-passin. Se oli luvattu Helsingin lentoasemalle maanantaiksi klo 16. Odotimme jännittyneinä, saako poika passinsa ajoissa ehtiäkseen Ljubljanan koneeseen maanantaina klo 16:50.

Lähdimme aamusta ajelemaan Pulasta kohti Ljubljanaa. Ehdimme kävellä Ljubljanassa kaupungilla ja todeta, että tänne voisi palata uudelleenkin. Hintataso oli varsin maltillinen. Kolmen hengen kahvit ja paakelsit maksoivat vain noin kuusi euroa.

Bled-järvi


Poika tuli, ja helpotus oli suuri. Lähdimme ajamaan kohti Villachia, Itävaltaa. Emme voineet olla poikkeamatta Bled-nimisellä järvellä, jota oli kovasti kehuttu. Tätä poikkeamaa reitistä ei tarvinnut katua. Bled on yksi kauneimmista näkemistämme paikoista. Järvessä on saari ja saaressa on kirkko. Kirkko on hyvin suosittu häiden vietto paikka.

Kohta taas ajoimme pimeässä ja vesisateessa. Villachissa majoituimme City Hotelliin. Hotelli oli varmaan parhaat aikansa jo nähnyt, joten hinta tuntui aika suolaiselta. Aamiaista oli kehuttu netissä isoon ääneen ja monenlaista purtavaa olikin tarjolla. Aamukävely Villachissa paljasti, että tämäkin kaupunki on näkemisen arvoinen.

Matka Villachista Udineen Italian puolelle taittui upeiden maisemien halki. Varsin jylhää oli. Udinessa menimme kahville, ja jo kahvilan ulkopuolella meiltä kysyttiin suomeksi, olemmeko suomalaisia. Mies kertoi olevansa menossa tänä kesänä naimisiin suomalaisen naisystävänsä kanssa ja aloittavansa syksyllä suomen kielen kurssit.

Kahvilan myyjä hämmästyi, kun poikani tilasi annoksemme italiaksi. Nam, mitä söimmekään kahvilassa. Minunkin täytetty kroissanttini lämmitettiin. Viereisessä pöydässä joukko eläkeläisiä oli viinilasillisilla, ja meteli kaiken kaikkiaan oli huumaava. Olimme Italiassa, siitä ei voinut erehtyä.

Näkymä Tomazin perheen viinitilalta Motovunin vanhaan kaupunkiin. Paikka oli vaikuttava. 
Ihanat retket teimme sekä Rovinjiin että Motovuniin. Suosittelen lämpimästi. Motovunin ulkopuolella on viinitila nimeltään Tomaz. Heillä saa sekä maistella viinejä että ostaa tuliaisia kotiin. Erityisesti mielestäni mainitsemisen arvoinen on heidän Tomaz-niminen valkoviininsä. Kun tällainen viini sattuu kohdalle, sitä pitää ostaa. Samaa viiniä ei välttämättä tule muualla vastaan. Heidän viinejään viedään myös ulkomaille, mutta ei Suomeen.

Täydelliseksi pettymykseksi osoittautui järjestetty retki Brijunin saariryhmään. Paikkaa oli hehkutettu kovin, mutta meidän mielestämme retki olisi ehdottomasti pitänyt jättää väliin. Ainoa valopilkku oli Titon ajasta kertova valokuvanäyttely, jossa oli myös kuvia Urkistamme. Titon kesäpaikka oli sijainnut tällä saarella, ja hänen luonaan oli vieraillut yli 60 silmäätekevää henkilöä – niin valtion päämiehiä kuin elokuvatähtiäkin.

Mitä opimme tästä? Ainakin sen, että Välimerelle ei pidä mennä ennen toukokuun puoltaväliä ja passi kannattaa olla voimassa, kun lähtee matkoille. Matkan alkumetreillä hajonneen kameran tilallekin olisi kannattanut hankkia uusi. Olisi kyllä ollut, mitä kuvata.




lauantai 27. toukokuuta 2017

Viipuriin – omalla autolla


Jotkut asiat pysyvät samoina. 
Vuosia sitten peloteltiin kovasti lähtemästä omalla autolla Viipuriin tai yleensäkään Venäjälle. Iskulause ”Tule tänne, autosi on jo täällä” oli suosittu. Tilanteet vaihtelevat, niin tämäkin asia. Yhtään ei pelottanut lähteä omalla autolla liikenteeseen. Eikä varsinkaan nyt, kun olimme kolmen auton letkassa.

Viisumithan meillä jo oli. Piti vain hankkia vakuutusyhtiöstä vihreä kortti autolle. Ensin täytimme maahantulolomakkeet kahtena kappaleena. Sitten oli vuorossa autoa varten lomakkeet kahtena kappaleena, ja olimme valmiita matkaan. Tarkoituksemme oli ylittää raja Nuijamaan rajanylityspisteen kautta.

Venäjän puolella piti näyttää passeja useassa eri tarkastuspisteessä. Saimme leiman niin passiin kuin maahantulokaavakkeeseenkin. Kaavakkeen toisen puoliskon otti tulli, ja toinen piti olla säästössä takaisin tuloa varten.  Auton paperit piti tietysti myös näyttää, ja niihinkin piti saada leima. Tullimies valokuvasi automme ja samalla meidät.

Kaksi autoa meidän porukastamme pääsi varsin nopeasti rajan yli. Yksi jäi vielä tulliin, kun toiset jo pääsivät jatkamaan matkaa. Tiesimme, että tullin tauko alkaa klo 7:45 ja jatkuu kello 8:15 saakka. Jäikö ystävämme tauon ajaksi tulliin? Ei onneksi. Yhdessä autossa oli bensamittari jo hyvän tovin ollut punaisella, ja Rättijärvellä oli ihan pakko tankata.

Pian kuitenkin olimme Viipurissa ja kaarsimme Victoria hotellin eteen parkkiin. Ei ollut tungosta. Sitä ei myöskään ollut Victoria-hotellin aamupalalla. Söimme siellä pitkän kaavan mukaan ja vietimme laatuaikaa ystävien kanssa.

Kohta oli kuitenkin aika lähteä kaunistautumaan läheiseen kauneushoitolaan. Miehetkin oli tarkoitus ottaa mukaan kynsihoitoon, mutta vielä tällä kertaa he onnistuivat jänistämään. Niinpä me naiset menimme hoitamaan geelikynsiämme. Vaikeinta oli tietenkin värin valinta.

Kauneussalongin luxusta. 
Ystäväni sai palvelualttiin ja ystävällisen kynsien hoitajan. Ystävältäni hoitaja kysyi heti: ”Kahvia vai teetä?” Hänelle kiikutettiin tarjottimella teetä ja suklaata. Minun osakseni lankesi taas hoitaja, joka ei puhunut eikä pukahtanut. Eikä kyllä tullut sen paremmin teetä kuin kahviakaan. Kaavaan ei myös kuulunut yhtään silmäystä asiakkaaseen. Työnjälki kuitenkin oli hyvää ja se saa nyt taas riittää.

Otin extrana hieronnan. Suhtaudun hiukan skeptisesti hierontaan – varsinkin ulkomailla. Se on usein vain silittelyä. Kysyin aluksi hierojalta, osaako hän englantia. Vastaus oli: vähän. Olen tottunut täällä siihen, että toisen vähän on kovin eri verran kuin toisen vähän. Tämän ystävällisen rouvan vähän oli ihan toimiva meidän keskustelussamme. Ja hieronta – paras ikinä! Tänne tulen uudestaan.

Kauneussalongissa vierähti pitkä tovi. Miehet olivat sillä aikaa käyneet tutkimassa paikallisia aarteita rautakaupoissa. Kaikilla alkoi jo olla nälkä. Olimme saaneet tietää, että Victoria-hotellissa olisi edullinen ja hyvä lounas. Suuntasimme sinne. Eipä nyt ollutkaan. Se on vain arkipäivisin.
Näkymä Pyöreän Tornin pöydästä. 


Menimme Pyöreään Torniin. Siellä oli muutama suomalainen ryhmä pienessä hiprakassa ja esitti yhteislauluja. Se ei haitannut meidän ruokailuamme. Otimme tarjoilijan ehdottoman menupaketin. Ruoka ei ollut mikään kulinaristinen ilotulitus, mutta ihan syötävä. Kahvi oli kyllä pahaa. Ruokaa ei voinut maksaa pankkikortilla, mutta euroilla kylläkin.

Kauppahallista oli ihan pakko ostaa hapankaalia ja viedä sitä ystävillekin. Yhdelle tuttavalle olin luvannut tuoda teeastiaston. Huh, huh, mitä venäläiset astiastot maksoivat. Päädyin ukrainalaiseen kahviastiastoon. Siihen kuului kuusi kuppia ja kuusi lautasta. Ei kakkulautasia ollenkaan. Se maksoi 55 euroa.

Autojen tankkauksen jälkeen suuntasimme Karuselliin. Katsastimme takki- ja kenkäkaupat, mutta mitään ei tarttunut tällä kertaa mukaan. Ruokakaupastakin ostokset jäivät kovin vähäksi. Ostimme leipää. Se on halpaa ja hyvää edelleen, kuten neuvostoaikaankin.

Ensi kerralla suunnittelemme yöpyvämme Viipurissa ja tutustuvamme hiukan sen ympäristöönkin. Laulussahan sanotaan, että talvella Talikkalan markkinoilla ja kesällä Tampereella. Ehkä sinne Talikkalan markkinoille voisi nyt mennä kesälläkin.
Ukrainalaiset tuliaiskupit kahvihetkiin.