maanantai 17. huhtikuuta 2017

Hannele Rantanen ja tilkkutyöt


Hannele Rantanen ja arkikimono Yukata. Hannele ensin värjäsi kankaan, sitten ompeli kimonon ja lopuksi painoi kurjet.
Lahja. Lahja on arvokas asia. Antaja on siinä ajatellut saajaa. Kun antaja on siihen vielä käyttänyt lukemattomia työtunteja saadakseen lahjan valmiiksi, on saaja mykistynyt. Minä sain sellaisen lahjan juhlapäivänäni ystävältäni Hannelelta.

Lahja oli ihanaakin ihanampi tilkuista tehty torkkupeitto. Ystäväni oli valinnut siihen ruusuja, koska minä rakastan kukkia. Silloin minulla ei vielä ollut ruusuja, vaan lähinnä pelargoneja. Ehkä siinä piili jotain tulevaisuudestani: rakastuisin ruusuihin.

Meillä jokaisella on omat lempivärimme. Minun värini ovat lämpimiä, Hannelen kylmiä. Tästä seurasi valinnan vaikeus. Hannele kertoi, että oli vaikeaa valita värejä, jotka eivät ole omasta väripaletista. Ruusujen punainen meinasi väkisinkin sihdata siniseen.

Lahjaksi saamani ruusupeitto. Kuva Hannele Rantanen

Ruusuja ylioppilaalle. Kuva Hannele Rantanen


Olen saanut seurata sivusta, kuinka Hannele on kehittynyt tilkkuilijana. Koska ompeleminen on ollut aina Hannelen juttu, syntyi tilkkuharrastuskin ihan jouhevasti. Aluksi näin Hannelen lapsille tekemiä tilkkupeittoja. Värit olivat kauniita, mutta taitavampaa ja monimutkaisempaa oli tulossa.

Vaikka kaikki alkoi siitä, että taitava ompelija halusi löytää helposti toteutettavan harrastuksen, on harrastukseen tullut vuosien aikana uusia ulottuvuuksia. Jossakin vaiheessa Hannele alkoi puhua kilpailuista, jossa taitavat ottavat mittaa toisista taitavista.

Ensimmäinen kilpailu, johon Hannele otti osaa, on jäänyt mieleeni. Aihe oli ”Minun sukuni tarina”. Mikä olisi kiinnostavampaa kuin tarinat ja vieläpä oman suvun tarina. Sain kuulla, että Hannelen lähisukuun kuuluivat Metrotyöt. Häen tilkkutyönsä nimi oli Metro-tytöt ja muita tarinoita. Ihmetellen seurasin prosessia. Ei kyllä olisi minun juttuni. Taidot eivät tietysti riittäisi, mutta ei pinnakaan kestäisi. 


Hannelen elämään tulivat kilpailujen lisäksi tilkkuyhdistykset ja käsityötaiteen opinnot. Olin paikalla, kun hän esitteli päättötyönsä. Silloin kuulin tekijän kohtaamista ongelmista sekä onnistumisista työn kanssa. Miten kukaan jaksaa tehdä tuollaisia töitä ja miten se toteutus on ylipäätään mahdollista?

Hannele kertoi, että usein kaikki alkaa lauluista ja omista valokuvista. Hän oli kuunnellut laulun ”Miksi toinen täällä valon lapsi on ja toinen yötä rakastaa” sanoja. Laulun sanoihin oli Hannelen mielessä yhdistynyt hänen Madeiralla näkemänsä riikinkukot, joista toinen oli valkoinen riikinkukko.  Tämä työ on yksi minun suosikeistani.

 Riikinkukot ovat matkanneet Birminghamiin saakka. Jokainen jäsenmaa sai lähettää yhden työn ja Suomesta lähti Hannelen työ. Kuva Hannele Rantanen

Jokaisella pitäisi olla jokin oma juttu tai harrastus, joka vie arjen yläpuolelle. Hannele on omansa löytänyt vai olisiko harrastus löytänyt Hannelen? Hannele suunnittelee tilkkutyönäyttelyä Nastolan Taarastiin. Kunhan ajankohta selviää, niin kerron siitä.