Viipuriin – omalla autolla

Jotkut asiat pysyvät samoina. 

Vuosia sitten peloteltiin kovasti lähtemästä omalla autolla Viipuriin tai yleensäkään Venäjälle. Iskulause ”Tule tänne, autosi on jo täällä” oli suosittu. Tilanteet vaihtelevat, niin tämäkin asia. Yhtään ei pelottanut lähteä omalla autolla liikenteeseen. Eikä varsinkaan nyt, kun olimme kolmen auton letkassa.

Viisumithan meillä jo oli. Piti vain hankkia vakuutusyhtiöstä vihreä kortti autolle. Ensin täytimme maahantulolomakkeet kahtena kappaleena. Sitten oli vuorossa autoa varten lomakkeet kahtena kappaleena, ja olimme valmiita matkaan. Tarkoituksemme oli ylittää raja Nuijamaan rajanylityspisteen kautta.

Venäjän puolella piti näyttää passeja useassa eri tarkastuspisteessä. Saimme leiman niin passiin kuin maahantulokaavakkeeseenkin. Kaavakkeen toisen puoliskon otti tulli, ja toinen piti olla säästössä takaisin tuloa varten.  Auton paperit piti tietysti myös näyttää, ja niihinkin piti saada leima. Tullimies valokuvasi automme ja samalla meidät.

Kaksi autoa meidän porukastamme pääsi varsin nopeasti rajan yli. Yksi jäi vielä tulliin, kun toiset jo pääsivät jatkamaan matkaa. Tiesimme, että tullin tauko alkaa klo 7:45 ja jatkuu kello 8:15 saakka. Jäikö ystävämme tauon ajaksi tulliin? Ei onneksi. Yhdessä autossa oli bensamittari jo hyvän tovin ollut punaisella, ja Rättijärvellä oli ihan pakko tankata.

Pian kuitenkin olimme Viipurissa ja kaarsimme Victoria hotellin eteen parkkiin. Ei ollut tungosta. Sitä ei myöskään ollut Victoria-hotellin aamupalalla. Söimme siellä pitkän kaavan mukaan ja vietimme laatuaikaa ystävien kanssa.

Kohta oli kuitenkin aika lähteä kaunistautumaan läheiseen kauneushoitolaan. Miehetkin oli tarkoitus ottaa mukaan kynsihoitoon, mutta vielä tällä kertaa he onnistuivat jänistämään. Niinpä me naiset menimme hoitamaan geelikynsiämme. Vaikeinta oli tietenkin värin valinta.

Kauneussalongin luxusta. 

Ystäväni sai palvelualttiin ja ystävällisen kynsien hoitajan. Ystävältäni hoitaja kysyi heti: ”Kahvia vai teetä?” Hänelle kiikutettiin tarjottimella teetä ja suklaata. Minun osakseni lankesi taas hoitaja, joka ei puhunut eikä pukahtanut. Eikä kyllä tullut sen paremmin teetä kuin kahviakaan. Kaavaan ei myös kuulunut yhtään silmäystä asiakkaaseen. Työnjälki kuitenkin oli hyvää ja se saa nyt taas riittää.

Otin extrana hieronnan. Suhtaudun hiukan skeptisesti hierontaan – varsinkin ulkomailla. Se on usein vain silittelyä. Kysyin aluksi hierojalta, osaako hän englantia. Vastaus oli: vähän. Olen tottunut täällä siihen, että toisen vähän on kovin eri verran kuin toisen vähän. Tämän ystävällisen rouvan vähän oli ihan toimiva meidän keskustelussamme. Ja hieronta – paras ikinä! Tänne tulen uudestaan.

Kauneussalongissa vierähti pitkä tovi. Miehet olivat sillä aikaa käyneet tutkimassa paikallisia aarteita rautakaupoissa. Kaikilla alkoi jo olla nälkä. Olimme saaneet tietää, että Victoria-hotellissa olisi edullinen ja hyvä lounas. Suuntasimme sinne. Eipä nyt ollutkaan. Se on vain arkipäivisin.

Näkymä Pyöreän Tornin pöydästä. 

Menimme Pyöreään Torniin. Siellä oli muutama suomalainen ryhmä pienessä hiprakassa ja esitti yhteislauluja. Se ei haitannut meidän ruokailuamme. Otimme tarjoilijan ehdottoman menupaketin. Ruoka ei ollut mikään kulinaristinen ilotulitus, mutta ihan syötävä. Kahvi oli kyllä pahaa. Ruokaa ei voinut maksaa pankkikortilla, mutta euroilla kylläkin.

Kauppahallista oli ihan pakko ostaa hapankaalia ja viedä sitä ystävillekin. Yhdelle tuttavalle olin luvannut tuoda teeastiaston. Huh, huh, mitä venäläiset astiastot maksoivat. Päädyin ukrainalaiseen kahviastiastoon. Siihen kuului kuusi kuppia ja kuusi lautasta. Ei kakkulautasia ollenkaan. Se maksoi 55 euroa.

Autojen tankkauksen jälkeen suuntasimme Karuselliin. Katsastimme takki- ja kenkäkaupat, mutta mitään ei tarttunut tällä kertaa mukaan. Ruokakaupastakin ostokset jäivät kovin vähäksi. Ostimme leipää. Se on halpaa ja hyvää edelleen, kuten neuvostoaikaankin.

Ensi kerralla suunnittelemme yöpyvämme Viipurissa ja tutustuvamme hiukan sen ympäristöönkin. Laulussahan sanotaan, että talvella Talikkalan markkinoilla ja kesällä Tampereella. Ehkä sinne Talikkalan markkinoille voisi nyt mennä kesälläkin.

Ukrainalaiset tuliaiskupit kahvihetkiin. 

www.facebook.com/rautaajapelargonioita

Viipurin matkaajat – kolme naista ja sormus

Pieni juhlistus Espilässä. 

Koska miehet olivat estyneitä, lähdimme naisporukassa – Raija Maija, Marjuska ja minä – Viipuriin päiväretkelle. Hetken pohdimme, lähtisimmekö Lappeenrannan linja-autoasemalta lähtevällä bussilla matkaan. No, emme lähteneet. Yksi meistä oli halukas kuljettajaksi, niinpä starttasimme Lappeenrannasta pikkuautolla aamulla aikaisin nokka kohti Nuijamaan tulliasemaa.

Olimme ajoittaneet saapumisemme Venäjän tulliin niin, että olisimme ennen tullimiesten aamutaukoa perillä. Meidän lisäksemme oli vain yksi auto tulossa Suomesta päin, ja tullimuodollisuudet sujuivat sutjakasti. Samaan aikaan Venäjältä oli Suomeen päin tulossa melkoinen autokolonna.

Aamulla olimme juoneet vain pikaisesti kahvit. Tähtäimemme oli Victoria-hotellin aamupala. Sen syötyämme suuntasimme kauppahalliin. Asiakkaita oli varsin vähän. Johtuikohan se vuoden ajasta vai mistä? Maistelimme erilaisia hapankaaleja, ja jokaisen pussukkaan päätyi hapankaalia aika monta purkillista. Miten hyviä ne ovatkaan! Niitä täytyy saada lisää.

Jotain muutakin tarttui mukaan kauppahallista. Edelliseltä matkalta oli jäänyt kaivertamaan ostamattomat nahkahanskat. Ne piti ehdottomasti ostaa. Jotain muutakin pieniä tuliaisia tuli ostettua, kuten esimerkiksi kauniita pellavaisia käsipyyhkeitä.

Kauppahallin myyjät ovat kyllä turhan innokkaita suomalaisen makuun. Nyt muistin olla ihailematta liikaa eksoottisia hedelmiä. Viime kerralla jouduin kauppiaan satimeen, ja olin lähes pakotettu ostamaan hänen kalliita mansikoitaan.

Kauppahalliin tullessa vasemmalla ennen pääovea on liike, jonka myyjä osaa hyvin työnsä. Hän on opetellut suomea, eikä ole liian tyrkyttävä. Kaupasta löytyy vessakin, jota asiakkaat saavat käyttää. Tästä kaupasta tuli ostettua kaunis hattu ja jotain muutakin pientä. Sinne palaan mielelläni.

Viipuri on hyvä ostoskaupunki. 

Välillä veimme ostosnyyttimme autoomme ja jatkoimme kujilla kulkemista. Ystäväni kokeili takkeja. Ihastelimme yhdessä, kuinka venäläiset naiset ymmärtävät laadun päälle. Takki tosin jäi tällä matkalla ostamatta. Aika loppui ja piti jo kiirehtiä Espilään syömään. Takkejakin täytyy tulla katsomaan uudelleen ajan kanssa.

Tilasin caesar-salaatin kanalla. Ystäväni tilasi sellaisen viime kerralla.  Sain itsekin maistaa sitä. Miten hyvää se olikaan silloin. Nyt ehkä oli kokki vaihtunut. Salaatti ei oikein meinannut maistua. Toinen ystävistäni tilasi borssikeiton, ja se ei pettänyt. Sitä siis tilaan ensi kerralla. Onhan jotain, mitä odottaa.

Minä rehvakkaasti esitin, että olisi minun vuoroni maksaa tämä lysti. Eipä onnistunut. Pankkikorttini ei toiminut. Ei toiminut sen paremmin debet kuin creditkään. Tarjoilija sanoi, että kortti on suljettu. Suljettu – kuinka ihmeessä? Onneksi minulla oli jäänyt edelliseltä matkalta ruplia ja nyt niillä oli käyttöä.

Jo oli aika suunnata kulku kauneushoitolaan. Olin tilannut sekä pedi- että manikyyrin. Olin iloisesti yllättynyt pedikyyristä. Se olikin parempi kuin olin etukäteen odottanut. Kosmetologi tai mikä asiakaspalvelija hän nyt olikaan, tuotti muuten kyllä pettymyksen. Hän ei puhunut englantia eikä ottanut katsekontaktia. Hän oli minulle selkeästi vihainen. Siksikö, etten puhunut venäjää vai siksi, että olin suomalainen? Lopuksi hän jätti minut pedikyyrin tehtyään huoneeseen.  Ymmärsin, että lakan piti kuivua. Hän ei puhunut aikamäärästä mitään. Odottelin häntä takaisin. Kun olin odottanut puoli tuntia, keräsin kimpsuni ja kampsuni. Siellä sisääntulon luona tyttö istuskeli. Hän ei tehnyt elettäkään tullakseen katsomaan minua. Toivottavasti saan ensi kerralla ystävällisemmän kosmetologin.

Yhdestä kahvilasta bongasin tämän kivan idean. Nyt tiedän, mitä voisin tehdä tarpeettomille kahvikupeille.

Viimeiseksi suuntasimme Karuselliin. Kävimme sielläkin kokeilemassa takkeja ja ihastelemassa suurta kenkätarjontaa. Limpsojakin piti ostaa.

Tarkoituksemme oli käydä Pyöreässä tornissa, mutta  aika ei antanut myöten. Ystäväni Raija Maija oli ottanut äidiltään perimänsä sormuksen Viipurin matkalle. Hänen vanhempiensa kihlajaisia oli vietetty vuonna 1937 Viipurin Pyöreässä tornissa, ja kihlattu oli saanut sulhaselta lahjaksi kauniin sormuksen, jota koristi viistehiottu kultatopaasi. 17-vuotias morsian oli varmasti ollut ylpeä niin sormuksestaan kuin sulhasestaankin.

Muistelimme sukujemme historiaa ja juuriamme, jotka johtavat Karjalaan. Puhuimme tapahtumista, jotka ovat osa sukumme historiaa ja joiden näyttämönä Viipuri on toiminut.

Tullessamme taas tulliin, ei jonoja ollut. Tosin Venäjälle päin oli paljon matkaajia. Matkamme sujui hyvin, ja erityiskiitos taitavalle kuljettajallemme.

Viipuri – me tulemme taas.  

www.facebook.com/rautaajapelargonioita