KGB museo ja Viru

KGB museo ja uskomattomat tositarinat

Matkustin ensimmäisen kerran Tallinnaan 1980-luvun alussa. Laiva oli Georg Ots. Muista sillä välillä seilaavista laivoista en ollut kuullutkaan. Muistan vieläkin kuinka laivan katkarapuleipä oli valtava pettymys. Katkaravut olivat käyneet myllyn läpi ennen leipäni päälle joutumista. Ulkonäkö oli niin vastenmielinen, että leipä jäi syömättä.

Tallinnaan matkustaminen oli harvinaista, ja viisumi piti olla kunnossa. Sitä en silloin tiennyt, että turisteja seurattiin jo laivalla. Kolme pelottavaa kirjainta tiesin kyllä – KGB eli valtion salainen poliisi. KGB:n tiedettiin seuraavan ihmisiä, ja toisinajattelevat saattoivat päätyä Siperiaan.

Tallinnassa lie ollut vain yksi hotelli, johon turistit vietiin: Viru. Nostalgian vuoksi olimme varanneet sinne majoituksen nyt lähes 40 vuotta myöhemmin. Hotellin ulkokuori tuntui tutulta, mutta sisältä hotelli on kokenut melkoisen muodonmuutoksen. Saavuimme myöhään hotelliimme, ja huoneet olivat jo täynnä. Niinpä meidät buukattiin Sokos-hotellin puolelle, ja sitä ei kyllä käy valittaminen. Huoneet olivat luxusta, ja vuoteet olivat parhaat hotellivuoteet ikinä. Aamiainen oli hulppea, jos vain onnistui menemään oikeaan ruokasaliin. Me emme olleet niin onnekkaita.

Vanha kaupunki on suosikkipaikkani Tallinnassa. 

Olimme varanneet sunnuntaiaamuksi kierroksen pahamaineisen KGB:n museoon. Se sijaitsee paikalla, jossa KGB piti komentokeskusta eli Viru-hotellin 23. kerroksessa. Viru-hotelli rakennettiin vuosina 1969 – 1972. Suomalaiset olivat olleet rakentamassa hotellia. Opas kertoi, että saamme kiittää Virua myös lahjakkaasta kirjailijastamme Sofi Oksasesta. Hänen isänsä oli suomalainen rakentaja ja tapasi työmatkallaan Sofin virolaisen äidin.

Neuvostoaikaan turisteja haluttiin maahan, koska tarvittiin kipeästi länsivaluuttaa. Turisteja piti valvoa, jotta he eivät pääsisi vaikuttamaan haitallisesti neuvostokansalaisiin. Valvontaan tarvittiin oma koneistonsa ja koneistolle omat tilansa. Turistit, joita piti erityisesti valvoa, sijoitettiin tiettyihin huoneisiin.

Viru-hotelli oli kuin valtio toisen valtion sisällä. Virussa oli kaikki, mitä turisti voi tarvita. Siellä oli mm. oma suutari, oma pesula ja oma leipomo. Syntyi myös uusia ammatteja kuten leivän leikkaaja. Hotellin 300 vierasta varten oli 1000 työntekijää. Siivoojia hotellissa oli 250. Tärkeää oli, ettei työntekijöillä ollut kielitaitoa. Eivät niin helposti ajautuisi puheisiin turistien kanssa. Keskustelu turistien kanssa oli tietenkin kielletty. Hotelli oli varmasti erittäin haluttu työpaikka. Oli koko suvun onni, jos joku pääsi töihin Viruun.

Myös hotellin työntekijöitä piti valvoa. Rahapusseja jätettiin houkuttimeksi sinne tänne. Oli ehdoton kielto, että jos löytää rahapussin, sitä ei saa avata. Jos sen avasi, niin väripatruunat värjäsivät tottelemattoman työntekijän. Seurauksena olivat varmasti potkut. 

Paikallisten pääsy hotelliin oli kielletty. Ainoa poikkeus oli valuuttabaari.  Sinne saattoivat paikalliset tulla ulkomaalaisia ystäviään tapaamaan. Baarissa pystyttiin kuuntelemaan keskusteluja. Esimerkiksi tuhkakupissa saattoi olla oudon paksu pohja sisään piilotetun mikrofonin takia. Valuuttabaarissa minäkin olen monet kerrat vieraillut paikallisia ystäviäni tapaamassa. Kai meitäkin kuunneltiin.

Virallisesti hotellin 23. kerrosta ei ollut olemassa, vaikka luultavasti kaikki työntekijät sen olemassa olon tiesivät. Kerrokseen ei mennyt hissiä, vaan viimeiset portaat piti kävellä. Sinne pääsy oli tietysti ehdottomasti työntekijöiltä kielletty.

Nyt me oppaan kanssa kävelimme kaikessa rauhassa portaat ylös asti. Ensin ihailimme näkymää hotellin parvekkeelta. KGB:llä oli ollut käytössään kaksi pientä huonetta. Huoneet olivat siinä kunnossa, kun KGB oli ne Neuvostoliiton kaaduttua kiireellä lähtiessään jättänyt. Huoneet eivät niin kummoiset olleet, paras anti oli oppaan kertomus.

Punainen puhelin oli suora linja KGB:n Tallinnan päämajaan: luuri ylös ja linja oli auki. Mielenkiintoiset olivat Viron sanomalehden Noorte Häälin etusivun jutut neuvostojohtajien Leonid Breznevin ja Juri Andropovin kuolemasta vuosilta 1982 ja 1984. Teksti oli sama, vain nimet vaihtuivat.

Crème brûlée eli paahtovanukas ei pettänyt taaskaan. 

Jatkona tälle historiallisella matkalle luin vastikään Ilmar Tanskan kirjan Pobeda 1946. Suosittelen kirjaa lämpimästi. Historian tunteminen antaa perspektiiviä tähän päivään.

Haluan kiittää kaikkia ystäviäni Virossa, että olen saanut tutustua teihin ja teidän kauttanne olen päässyt raapaisemaan pintaa syvemmälle Viron historiaan. Ehkä kerron joskus niitä tarinoita. Sitä ennen kuitenkin piipahdan junalla Viipurissa.

 

Näkymä Toompean mäeltä