Tartu hetkeen

Löysin netistä ihanan Arabian astiaston. Yritin hieroa myyjän kanssa kauppoja ja tarjosin mielestäni hyvän hinnan. Se ei riittänyt myyjälle. Jossakin vaiheessa luovutin. Arabian astioiden hinnat ovat laman myötä laskeneet, mutta sama astiasto on edelleen myynnissä. Nyt siitä ei voi saada sitä, mitä silloin tarjosin.

On vaikea arvioida, milloin hinnat laskevat ja milloin nousevat. Kun löytää ostajan, kannattaa tinkiä hinnasta ja tarttua hetkeen. Jos ostajana kohtaa jotain haluamaansa uniikkia, tilaisuus on ehkä ainutkertainen.

Olen löytänyt Sinikkani eri paikoista. Olen saanut kauniita, lähes käyttämättömiä kuppeja. Mutta kohdalle on osunut myös leimaamaton kermanekka. Myyjä ei kertonut huutonetissä, että leimaa ei ole ja kannu lienee täysin arvoton.

Sinikka-astiaton suunnittelija on Greta Lisa Jäderholm-Snellman.  Sarja on käsinmaalattu ja sitä on valmistettu vuosina 1940 – 1957. Maalarit ovat vaihtuneet, ja kupit ovat erilaisia, vaikka ovatkin saman sukuisia. Toiset astiat ovat koristeellisempia, toiset yksinkertaisempia. Joku maalari on käyttänyt paljon kultausta, toiselta se on lähes kokonaan unohtunut pois. Toisen siveltimen jälki on paksu, toisen ohut.

Olisi kiinnostava tietää, miksi astiaston nimi on Sinikka. Monta muutakin kysymystä olisi, mutta vastauksia tuskin on saatavissa. Olen kysynyt lisätietoja Arabian museolta, mutta vielä en ole saanut vastauksia.

Katan iloisin mielin pöytäni kauniilla Sinikoilla. Muitakin astiastoja kaapistani löytyy, mutta niistä kerron toisella kertaa. 

Tervalepän käpy

Pari viikkoa sitten olin koruharakoiden kanssa Kalevala Koruun tutustumassa. Yrityksen muotoilujohtaja Kirsti Doukas piti meille luennon korun synnystä. Prosessi on pitkä.

Kalevala Koru on oma kansallinen traditiomme, mutta uusia korumuotoilijoita putkahtaa muualtakin esiin. Yksi uusi kiinnostava artesaani on karigasniemeläinen Marianne Rasmus, taiteilijanimeltään Mani.

Korujen muodot löytyvät usein luonnosta, ja niin on näissäkin Manin Tervaleppä-sarjan koruissa. Tervaleppä kukkii ennen lehtien puhkeamista, ja kävyissä on lyhyet varret kuten koruissakin on.

Mani kertoo näiden korujen luomisprosessin olleen haastavan. Hän valoi tervalepän kävyt kipsiin, poltti kävyt pois ja kaatoi sulaa hopeaa tilalle. Sarjaa on sekä hopean että tervalepän ruskeassa sävyssä. Väri on saatu aikaan oksidointiaineella. Korut on leimattu saamealaisalueen koulutuskeskuksen leimalla: SAKK.

Korvakoruissa on myös nappivaihtoehto, eikä yhtään hassumpi olekaan. Saatavana on myös riipus joko sisnanauhalla tai hopeaketjulla.

Suunnitelmissa on myöhemmin kirjoittaa tänne lisää Manista ja hänen taidokkaista koruistaan. 

Tonnintakki

Noin 20 vuotta sitten olin työpaikassa, jossa jokaisella itseään kunnioittavalla naisella oli Ritva Fallan takki. Se oli sellainen huovutetusta kankaasta tehty huolittelematon takki, jota saattoi pitää sekä sisällä että ulkona. Marimekon alennusmyynnissä sellainen osuikin sopivasti kohdalle. Pieni poikani oli mukanani, ja hän vielä vuosienkin jälkeen ihmettelee, miten kalliin takin ostin. Takki maksoi alennuksessa 1 000 markkaa ja sai meidän perheessä nimen tonnintakki.

Tonnintakki on ollut hintansa väärti. Pidin sitä niin paljon, että aikanaan kangas kului taitoskohdista puhki. Sisareni korjasi sitä laittamalla mm. hihansuihin ohuempaa keittovillakangasta. Lopulta takki päätyi aamutakikseni, ja ihanan lämmin aamutakki se onkin ollut.

Olen yrittänyt katsella tori.fi ja huuto.net -sivustoja, josko joku myisi vastaavanlaista hyväkuntoista Ritva Fallan takkia. Eipä ole kohdalle osunut. Sain vihiä hyvästä ompelijasta, joka piirsi takista minulle kaavan.

Tällä hetkellä ongelmana on vain kankaan löytäminen. Keittovillaan olen kyllä törmännyt, mutta se on paljon ohuempaa kuin tonnintakissa.

Etsintä jatkukoon. Kerron jos löydän kankaan. Seuraava postaukseni keskittyy kuitenkin kiinnostaviin koruihin.