Marraskuun musta Leningrad

Olisi pitänyt tehdä muistiinpanoja tai pitää päiväkirjaa vuosien varrella. En ole tehnyt kumpaakaan. Olen kuvannut ja oikein liimannutkin valokuvat albumeihin. On meinaan niitä albumeja sitten aika paljon. Onneksi yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Kuvien viereen olen usein kirjoittanut hiukan tekstiä. Onpa siellä karkkipapereitakin ja muuta rekvisiittaa mukana. Yhdestä albumista selvisi, että ensimmäinen Leningradiin suuntautunut matkani ajoittui marraskuun loppuun vuonna 1977.

Olin ajatellut monen suomalaisen tavoin, että Neuvostoliittoon en mene. Karjalasta oli sukuni pakolla ajettu pois ja maat sekä mannut viety. Se saisi riittää. Hetkessä se ajatus kuitenkin muuttui. Ystäväni soitti minulle yhtenä päivänä töihin ja kysyi, lähtisinkö bussimatkalle Leningradiin. Sen enempää miettimättä kuulin vastaavani: kyllä.

Isä oli ihan kauhuissaan matkastani. Hän sanoi, että varmaan mummokin kääntyisi haudassaan. Muistan, kuinka pelkäsin rajalla. Kun tiukkailmeiset venäläiset tullivirkailijat astuivat autoon, tunsin hetkeni koittaneen. Jos he olisivat sanoneet, että suoraan Siperiaan, en olisi yhtään yllättynyt.

Leningrad rypi marraskuun räntäsateessa. Tähdet näkyivät taivaalla. Ei ollut mainosvaloja häiritsemässä pimeyttä. Tuntui niin erilaiselta kuin Suomessa siihen aikaan.

Naisten sukkahousuilla pystyi elämään herroiksi. Olin päättänyt etukäteen, etten myy mitään. Sitten kadulla tuli herrasmies vastaan ja halusi ostaa sukkahousut. Kun en pyytänyt niistä rahaa, halusi mies tarjota meille iltapalaa läheisessä ravitsemusliikkeessä.

En olisi itse tajunnut paikkaa ravintolaksi. Siellä oli monta pientä huonetta peräjälkeen ja löysimme yhdestä huoneesta meille sopivan pöydän. En tiedä, olivatko henkilökuntaa vai mitä, mutta miehillä oli punaiset nauhat käsivarressa. Siinä sitä sitten suomitytöt mussuttivat suklaakarkkeja ja ihmettelivät erilaista maailman menoa.

Päällimmäinen tunne oli: tänne uudelleen. Tulihan sitä sitten siellä käytyä, mutta nyt on ollut pitkä väli. Täytyisi ensi töikseen laittaa viisumihakemus vireille. Sen olen vasta katsonut, että passimme ovat voimassa vaaditun puolivuotta viisumin päättymisen jälkeen.

Pitää ostaa Pietarin kartta ja katsoa, missä on joskus käynyt. Ehkä voisi mennä samoihin paikkoihin uudelleen ja käydä vielä monessa uudessakin paikassa. Valokuvien otto houkuttaa kovasti ja tarinoiden liittäminen niihin sekä imperfektissä että preesensissä. 

Leningradista Pietariin

Aamulla piti herätä aikaisin ja kävellä ison tien viereen matkalaukkujen kanssa. Siinä sitten odotettiin, milloin bussi mahtaisi tulla. Linjuriauto oli täynnä väkeä, joko hiljaista tai sitten vähemmän hiljaista. Suurin osa oli toisilleen tuntematonta porukkaa. Toisin saattaisi olla kohta olla.

Ennen rajaa matkanjohtaja jakoi kaavakkeet, jotka piti täyttää. Paljonko pussista löytyy rahaa? Onko arvoesineitä? Lahjoja? Ammuksia? Jossakin vaiheessa tiukkailmeiset tullimiehet tulivat bussiin ja tekivät alustavan tarkastuksen meille matkailijoille: montako henkeä ja täsmääkö passien kuvat omistajiinsa?

Tullissa sai sitten seistä vaihtelevan ajan. Linja-auto syynättiin tarkkaan. Kun kaikki oli reilassa ja päästiin jatkamaan matkaa, porukka rentoutui. Loma saattoi alkaa. Puheensorina koveni bussissa, ja saattoipa jonkun pullo kiertää joukossa.

Viipuri oli ensimmäinen etappi. Mikä ruokapaikka meille on varattu tänään? Venäläinen piimä ja leipä eivät pettäneet koskaan. Muu saattoi sitten olla mitä oli. Asemarakennuksessakin piti pyörähtää. Ei tarvinnut mitään vessakylttejä, kyllä sinne muutenkin löysi. Ajatella, tämä on joskus ollut meidän!

Ensimmäinen Berjozka – pysähdys oli Viipurissa. Meillä oli pitkä lista puunukeista ja muista koriste-esineistä, mitä kukakin oli tilannut. Olisipa silloin tajunnut ostaa posliinisia ihmisfiguureja. Niillä olisi nyt rahallista arvoa. Kaikenlaista muuta Venäjältä tuotua aarretta kyllä kaapeista vieläkin löytyy.

Jos kuski ajoi rantatietä, niin jippii. Oli kiva katsella maisemia ja Terijoen huviloita. Leningradia lähestyttäessä porukkaa mietitytti, mikä olisi hotellimme. Olimmehan maksaneet jostakin tietystä majapaikasta, mutta ainahan se saattoi hovissa muuttua. Valittaa ei kannattanut. Sillä olisi vain pilannut matkafiiliksen.

Näistä matkatunnelmista on jo 35 – 40 vuotta. Taisin käydä silloisessa Leningradissa ja sitten jo Pietariksi muuttuneessa kaupungissa yli 30 kertaa. Niistä matkoista on minulla matkamuistojen lisäksi paljon valokuvia.

Nyt olisi suunnitteilla vuosiviisumin hankkiminen itänaapuriin. Olen ajatellut kaivella kartat esiin, katsoa vanhat valokuvat läpi ja virittäytyä tunnelmaan. Silloin nuorena ei oppaiden jakama historiatieto juurikaan kiinnostanut. Nyt kyllä kiinnostaa.

Tarkoitukseni on kirjoittaa sarja muistoja matkoista Neuvostoliittoon ja Viron sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Haluaisin kertoa myös tästä päivästä ja niistä paikallisista ihmisistä, joihin sain tutustua silloin kauan sitten. Jos tämä aihe kiinnostaa, niin pysy kuulolla.