Vanhat valokuvat

Keitähän nämä henkilöt ovat? Ei selvinne enää koskaan. 

Olen ostanut kirpputoreilta vanhoja valokuvia. Ne ovat niin ihania. Vieraat usein kyselevät, keitä nämä henkilöt ovat. En tiedä, vastaan. Mitä väliä sillä on, jos kuva vain on hyvä?

Ennen kuvat otti ammattilainen valokuvaamossa, ja siksi kuvat ovat laadukkaita. Kuvattavatkin olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, olihan kyse tärkeästä tapahtumasta.

Muistan, että isoäidilläni oli kaksi albumia valokuvia. Halusin lapsena katsoa niitä uudelleen ja uudelleen. Muistan vieläkin niistä monta kuvaa. Sitten isoäiti kuoli, ja hänen lapsensa ottivat kuka minkäkin kuvan itsellekin. Niin kuvat katosivat maailman turuille. Olisi tietysti kannattanut pitää albumit jonkun hallussa ja teetättää muille kopioita. Sellainen ei kai tullut kenenkään mieleen.

Niinpä päätin tyytyä ventovieraiden kuviin. Sitten tutustuin kaukaisempaan sukulaiseeni, jolla oli rasiallinen vanhoja valokuvia. Hän oli perinyt rasian jo kuolleelta sukulaiseltamme. Sukulaiseni ei juuri tiennyt, keitä kuvissa oli. Pyörittelin kuvia ja vertailin niitä kuviin, joiden henkilöt tunnistin. Voi, miten paljon osasinkaan yhdistää ihmisiä. Oli samoja sukulaisia eri-ikäisinä, mutta monta henkilöä jäi myös arvoitukseksi.

Muistan ainakin kolme tapausta lapsuudesta, kun kohtasin ammattivalokuvaajan. Tietysti niiden kuvien lisäksi otettiin myös koulukuvat. Ensimmäinen kohtaaminen sattui isoäidin luona Hartolan Murakassa. Kiertävä kuvaaja tuli Puljerin mäelle ja ehdotti valokuvien ottamista. Kun kukaan ei ollut siihen halukas, minä pääsin kuvattavaksi. Laittauduin parhaimpiini ja laitoin kaikki saamani rihkamakorut ylleni. Kuvaaja ei pitänyt siitä, että hymyillessäni silmäni menevät viiruiksi.  Hän kehotti minua avaamaan kunnolla silmäni. No, jäljestä tuli sitten mitä tuli.

Puljerissa otettu kuva. Kuvaaja käski minua pitämään silmät suurina. 

Ennen kouluni alkua sain pikkusiskon. Kerran äiti sanoi, että nyt lähdetään tytöt valokuvaamoon. Laitettiin tädin ompelemat tyrolilaismekot päälle ja oltiin oikein hienoja. Äiti ei vain huomannut kertoa, että oli lähinnä tarkoitus kuvata vain siskoani. Miksi sitten minutkin puettiin juhla-asuun? Olin vähällä itkeä pahasta mielestä, kun vain siskoa kuvattiin ja annettiin nukkeja rekvisiitaksi. Lopulta kuvaaja ehdotti, että jos otetaan isosiskokin kuvaan. Minä pääsin yhteen kuvaan, ja sisko vaikka kuinka moneen. Olisiko se sitten ollut siskon kaksivuotiskuvaus?

Minä ja sisko 

Kerran sama paikallinen valokuvaaja oli kutsuttu meille kotiin. Siihen aikaan isän vanha äiti asui talvisin meillä. Meistä otettiin perhepotretti: isä, äiti, minä, sisko ja mummo. Kuva on oikein hyvä ja kiva muisto.  Hienoa, että vanhemmat osasivat arvostaa valokuvausta.

Ensimmäisen luokan pitkän talven odotin, milloin kouluun tulee valokuvaaja. Kummallista, mutta kuvaajaa ei vain kuulunut. Vasta kevätjuhlapäivänä meistä otettiin kuva koulun portailla. No, ainakin oltiin sitten parhaimmissamme. Minulla oli vaalean sininen pitsimekko, jossa oli tumman sininen samettivyö. Jalassa oli punaiset kengät. Minulla on vieläkin se mekko jäljellä. Äiti halusi pukea meidät kauniisti.

Ajattelin, että olisin hyvin voinut opiskella valokuvaajaksi. Ajattelen edelleenkin niin. Kun minulle tuli silmän kanssa ongelmia, niin ensimmäinen ajatus oli – voinko vielä kuvata?

Haaveilen siitä, että saisin joskus sellaisen vanhan nahkakantisen albumin, jossa on valmiina kuville paikat. Toivottavasti se albumi olisi täynnä ihania, vanhoja valokuvia.

www.facebook.com/rautaajapelargonioita

Missä tarjoillaan hyvää ruokaa?

Pikkuapulainen

Kuljin kellarin rappusia alas. Käsissäni oli pieni kippo. Siihen oli määrä hakea karviaismarjahilloa. Äiti oli antanut taas pikkutytölleen päivittäisen tehtävän. Samaan aikaan äiti itse oli keittiössä valmistamassa maailman parasta ruokaa, ja kohta isä tulisi töistä kotiin. Sitten syötäisiin yhdessä.

Lapsena äidin laittama ruoka oli lähes ainoaa hyvältä maistuvaa ruokaa. Tädin marjakiisseli oli ihan kamalaa, ja sitä oli pakko syödä, että sai sitten katsoa lasten ohjelmia televisiosta. Täti jätti marjat kiisseliin, mutta äiti siivilöi ne aina pois. Hoitopaikan täti taas kysyi, mistä ruoasta pitäisin. No, kaalilaatikosta tietysti. Mutta hoitotädin kaalilaatikko oli ihan kamalaa. Hän laittoi siihen siirappia – yöäk.

Kipeänä sai aina äidin makaronivelliä – miten ihanaa! Ei mahtaisi tuntua enää niin suurelta kulinaariselta kokemukselta. Harvinaista herkkua oli myös suklaakiisseli ja pilvipuuro. Rex-kakku juhlisti tilanteen kuin tilanteen.

Isoäidin bravuurinumero oli sokerikakku ja uunissa hyvin paistunut liha. Ruokakonttorissa oli lähes aina muhimassa talkkunaviiliä. Leivän teon seuraaminen oli myös kiinnostavaa puuhaa. Katselin, kuinka taikina kupli tiinussa. Sitten isoäiti tottunein käsin leipoi leipää ja teki juomalasilla reikäleipään reiät. Mitä ihanaa leipää olikaan lopputuloksena. Lähes samanlaista saa nytkin Sysmän Leipomosta. Samalla kylällä leivottiin varmaan samoihin juuriin.  Ehkä sen leipomon leivän juuri on sama kuin isoäidin leivän?

Aikuiseksi kasvettuani minusta tuli ennakkoluuloton uusien makujen suhteen. Lähes 30 vuotta sitten Kreikassa käydessäni suomalaiset turistit kertoivat, että täällä syödään ihan kummallisia ruokia. Laittavat jugurttiin kurkkua ja valkosipulia. Sitähän piti heti mennä maistamaan ja jäin saman tien koukkuun. Teen usein tsatsikia ruokapöytään lisukkeeksi. Voisi sanoa, että vähän nahistunut salaattikin menettelee, jos saa kyytipojaksi tsatsikia.

Kun lapset olivat pieniä, saatoin tehdä aterialle kolmekin eri ruokalajia –  jokaiselle oman maun mukaan. Nyt tulee jo kuljettua helpompaa tietä: yksi ruokalaji yhdelle aterialle. Tosin, kun miehen kanssa ollaan kahdestaan, syödään aika yksinkertaisesti. Viikonloppuna voi sitten fiilistellä enemmän.

 

Ulkona tulee syötyä lähinnä matkoilla. Ottaen huomioon, että ulkona syöminen on ainakin Suomessa aika hintavaa, pitäisi ruoan olla hyvää. Usein se ei sitä ole. Pettymys on karvas. Pyrin kyselemään vieraalla paikkakunnalla kadun miehiltä, mistä saa hyvää ruokaa. Saatan myös hetken seurailla, minkä ruokapaikan ovi käy tiuhaan.

Tämän annoksen olen syönyt Tallinnassa. Juusto oli oikein hyvää. 

Tämän raikkaan salaatin söin Riikassa. Leivät olivat erittäin herkulliset. 

Jos joku ruokapaikka on tänään hyvä, ei se sitä välttämättä ole ensi vuonna. Olen löytänyt Tallinnasta hyviä ruokapaikkoja ja vuoden parin päästä ne ovat menettäneet terävimmän kärkensä. Seiniä ehostetaan, annoksia pienennetään ja hintoja nostetaan. Mautkin pääsevät katoamaan.

Tämä on ollut paras  Créme brûlée ikinä. Söin sen Tallinnassa Bear Garden -nimisessä ravintolassa.  Toistamiseen sitä ei siellä ole saanut. 

Olen ihan varma, että monen vanhemman ihmisen kotikeittiössä tarjotaan paljon parempaa ruokaa kuin ravintoloissa. Ehkä ulkomaanmatkoilla voisi jotenkin päästä paikallisten kotikeittiöiden herkkuja syömään, ja miksei sen voisi tehdä myös Suomessa? Ravintolapäivä alkoi Suomesta, mutta taisi elää oman aikansa ja sitten hiipui.

Ohjeet ovat hyvät, mutta taitava kokki osaa niitä soveltaa ja tehdä herkullista ruokaa kaapista löytyvistä aineksista. Eikös pizza ja pyttipannu ole niistä hyviä esimerkkejä? Joulun aikaan meidän keittiössä piti tehdä punaviinikastikastetta. Ei ollut tavallista punaviiniä, mutta oli Lidlin glögiä. Kuinka ollakaan, siitä poika loihti aivan oivallisen punaviinikastikkeen uunilihalle. Vain mielikuvitus on rajana.

Ei muuta kuin kohti uusia kulinaarisia kokemuksia!