maanantai 9. toukokuuta 2016

Joriinit, gladiolukset ja pelargoniat


Milloin me päästään ulos?
Työkaverini valitti, että pitäisi taas laittaa ne joriinit maahan. Kysyin häneltä, paljonko niitä joriineja eli daalioita tai mummokukkia sitten on. Vastaus oli viisi juurakkoa. Mitäs sitten, jos niitä onkin 50 tai vaikka 100? Monen mielestä joriineissa on niin iso työ, että he eivät niitä halua ollenkaan puutarhaansa.

Minusta joriinit ovat helppoja – keväällä maahan ja syksyllä ylös. Joriineista saa isoja, näyttäviä kukkaryhmiä.  Kalliiksikaan niiden kukinta ei tule, samat juurakot ovat käytössä vuodesta toiseen. Ne vieläpä lisääntyvät koko ajan, joten niitä voi antaa jollekin tai vaihtaa kasveja harrastajien kanssa.

Monet esikasvattavat joriineitaan ruukussa ennen ulos viemistä. Minä en sitä tee. Siihen eivät minun resurssini riitä. Eikä sellaiselle määrälle ruukkujakaan olisi meillä tilaa. Laitan aina joriinini suoraan maahan. Mukulat voi aika aikaisessa vaiheessa pistää maahan. Tietysti varret ovat hallan arkoja ja siksi lämpötiloja pitää tarkkailla. Tarvittaessa kannattaa laittaa harso yöksi kasvien päälle.

Gladioluksekseni eli miekkaliljani ovat myös samoja mukuloita vuodesta toiseen. Jotkut sanovat, etteivät samat mukulat kuki useampana vuotena. En ole sitä vielä huomannut. Joskus aiemmin esikasvatin gladiolukseni sisällä, mutta nyt olen siitäkin luopunut. Laitan gladiolukseni suoraan isoon ruukkuun pihamaalle.
Gladiolukset ovat mullassa. 

Pelargoneja perin jo anopiltani, jonka kukkien hoitoajasta on jo vuosikymmeniä. Siis ainakin osa pelargoneistani on varsin vanhoja. Aluksi vaihdoin niihin joka vuosi uudet mullat kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Leikkasin vanhat varret pois ja kannoin ruukut kellarista huonetilaan.

Joskus jopa säilytin kukkia työpaikkani käyttämättömässä viherhuoneessa. Lastasimme kukat auton peräkärryyn ja lapsityövoiman avulla siirsimme ne kesän päätyttyä rakennuksen toiseen kerrokseen. Sitten taas kesän korvilla oli sama rahtaus edessä. Siihen osallistuivat niin omat lapset kuin heidän kaverinsakin. Varmaan monelle jäi elinikäisiä muistoja pelargonioista – ei välttämättä vain positiivisia.

Nykyisin yksinkertaisesti kannan pelargoniruukut syksyllä kellariin. Toisinaan vaihdan niihin keväällä mullat, toisinaan en. Tuon kukat vasta myöhään keväällä verannallemme, jossa ei ole lämmitystä. Siinä ne sitten istua kököttävät odottaen ulos pääsyä. En todellakaan karaise kymmeniä ruukkuja viemällä niitä aamulla ulos ja tuomalla ne illalla takaisin sisään. Avaan vain yksinkertaisesti verannan oven päiväksi, jotta kukat saavat haistella keväistä ilmanalaa ja unelmoida tulevasta kesästä.


Joriinini ja gladiolukseni ovat jo päässeet pihalle mullan uumeniin. Nyt vain odotan kasvun ihmettä. Pelargoniani kuikuilevat verannalta ulos ja odottavat omaa vuoroaan. Kerron sitten kesällä blogissani kuvin ja sanoin, mitä mullasta on tullut esiin. 
Jos muut pettää, niin orvokki ei. Se kestää pientä pakkasta ja kukkii koko kesän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti