Lehtikotilo Go

Älkää syökö minun daalioitani!

Ennen lehden lukua ja kahvin hörppäämistä pelaan Lehtikotelo Go  -peliä. Poimin aamutakissani päivän ensimmäiset lehtikotilot nurmikoltamme suoraan etikkaveteen. Jos kävisin koko tontin samalla läpi, en ehtisi töihin ajoissa.

En taida edes muistaa aikaa, jolloin kotiloita ei vielä ollut omassa pihassa. Ainoa lohtu lienee, että oli niitä kaikissa puutarhapäivän puutarhoissakin. Eivät kotilot puutarhan loppu ole, mutta hidaste kylläkin. Pitsistä pidän kyllä, mutta en kasvieni lehdissä.

Poimin kotiloita, kun ehdin. Varsinkin sateen jälkeen niitä on melkoinen armeija. En suinkaan usko, että ne keräämällä loppuvat, mutta eivät kyllä lisäännykään. Ne lisääntyvät ihan muuten vain. En usko, että niistä enää koskaan pääsee eroon. Hallitussa kaaoksessa niiden kanssa kuitenkin voi elää.

Olen lukenut kaikenlaisista konsteista ja aineista niiden ötököiden hävittämiseksi. En usko niihin mihinkään. Uskon hiekkakäytäviin tai jopa murskekäytäviin. Ruoho on pidettävä lyhyenä, kaikki puskat hävitettävä ja puupinot poltettava. Eihän siihen oikein pysty, joten näillä mennään.

Olen hurmaantunut daalioiden monipuoliseen tarjontaan. 

Jos kaikki pihat olisivat postimerkin kokoisia ja koko yhteisö lähtisi tähän samaan Lehtikotilo Go -peliin, niin ehkä onnistuisimme. Mahtavaa olisi keksiä se keino, jolla naapuriston lapsetkin jahtaisivat lehtikotiloita. Kilpailisimme, kuka saa enemmän kotiloita pyydystettyä. Ehkä voisimme palkitakin voittajan.

Pokémoneilla ja lehtikotiloilla on vieläpä paljon yhteistä. Pokémoneja voi löytää yleensä ulkoa; puistoista ja ojien varsilta. Harvemmin ne eksyvät sisätiloihin. Samoin on lehtikotiloiden kanssa. Yleensä niitä löytää ulkoa, mutta joskus niitä pääsee kellariin kesäkukkien mukana. Pokémoneja ei voi kieltää tulemasta omaan pihaansa, kuten ei lehtikotiloitakaan voi. Ne vain ilmestyvät ja jäävät asumaan, ellei niitä sitten onnistu keräämään.

Ainakin meidän pihalla jatkuu Lehtikotilo Go.