Viipurin pussilakanat

Pellavapussilakanat –  mikä ihana ylellisyys!

Mikä ihana tunne. En olisi osannut etukäteen arvata, että nämä lakanat tuntuvat käytössä näin mukavilta. Näitä täytyy saada lisää! Luonnonmateriaaleista pellava on ihan omaa luokkaansa.

Olin pitkään harkinnut pellavaisten pussilakanoiden ostamista. Katselin niitä sieltä ja täältä – lähinnä netistä.  Lakanat olivat sekä hinnakkaita että ikävän näköisiä. Asia jäi hautumaan, kunnes viime Viipurin matkalla ajattelin, että nyt tai ei koskaan.

Kauppahallin vanhan osan toisessa kerroksessa on oikea pellavataivas.  Jo oven suussa myyjänä toimiva mies on esittelemässä pellavalakanoita. Harkitsin hyvän tovin, ottaisinko viivalliset vai kukkakuviolliset pussilakanat. Päädyin tällä kertaa viivallisiin. Ostin myös tyynyliinat. Aluslakanat jätin seuraavaan kertaan. Ne tulen kyllä tämän kokemuksen jälkeen ostamaan, ja ostan ehkä myös kukalliset pussilakanat.

Kotona ensimmäiseksi pesin ostamani lakanat, ja sitten mankeloin ne. Kun yritin laittaa täkkejä pussilakanan sisään, tulikin tenkkapoo. En meinannut löytää mistään aukkoa, mistä pujottaa peite sisään. Päissäkään ei ollut reikiä, mistä operoida. Apua!!

Pyöriteltyäni hyvän tovin lakanoita löysin pussilakanan sivusta aukon. Niin, ja minkä kokoisen? Pienen. Miten ihmeessä tänne saa ujutettua peiton? No, pojan avustuksella se onnistui. Kaipa venäläiset maatuskat selviävät tästä paljon paremmin. He lienevät tehneet tätä työtä jo ammoisia aikoja.

Olinhan minäkin matkustanut Neuvostoliitossa 1970-luvulta lähtien. En kuitenkaan ollut syventynyt heidän pussilakanoidensa sielunelämään. Muistiini tupsahti kuvia pussilakanoista, joissa oli suht iso reikä keskellä. Peitot tietysti ujutettiin siitä lakanan sisään. Ehkä sellaisetkin lakanat tulevat vielä vastaan.

Niin kuin yleensäkään, ei ole vain yhtä oikeaa tapaa tehdä jotain. Ei ole vain yhden oikeanlaisia pussilakanoita. Tässä sivusta operoitavassa mallissa peite pysyy paljon paremmin pussilakanan sisällä. Ei tarvitse joka ilta ravistella pussilakanaa ja työntää peittoa sisään.

Poikani asui aiemmin Saksassa. Silloin tuli tehtyä hiukan tuttavuutta saksalaisten pussilakanoiden ja tyynyliinojen kanssa. Niihin olen tosin törmännyt myös täällä kotisuomessa. Olen ostanut saksalaisia pussilakanoita Lidlistä. Ne ovat olleet varsin kauniita. Niissä lakanoissa on alhaalla napit, jotka takaavat peitteen pysymisen pussilakanan sisällä. Yksi ongelma tosin on; lakanoita ei uskalla laittaa mankeliin. Mankelissa napeista tulee usein puolikkaita. Lakanat kannattaa vain rullata tiukalle rullalle, ja siinä kaikki.

Millaisia sitten ovat saksalaiset tyynyliinat? Isoja. Hurjan isoja. Niin ovat heidän tyynynsäkin. Pojan mukana kulkeutui meille useampikin saksalainen tyynyliina. Sisään sopisi vaikka kaksi suomalaista tyynyä. Isossa tyynyliinassa on vara parempi – ainakin kutistumisvara. Sitten on napit. Niillä suljetaan myös tyynyliinat. 

Lidlin tyynyliina ja ne napit

Kaikessa on puolensa – hyvät ja huonot.  Nuorena ei tällaisiin asioihin tullut kiinnitettyä huomiota, mutta nyt vanhempana sitäkin enemmän. Pellavaiset lakanat ovat ihanat niin kesällä kuin talvellakin.

Viipurin matkaajat – kolme naista ja sormus

Pieni juhlistus Espilässä. 

Koska miehet olivat estyneitä, lähdimme naisporukassa – Raija Maija, Marjuska ja minä – Viipuriin päiväretkelle. Hetken pohdimme, lähtisimmekö Lappeenrannan linja-autoasemalta lähtevällä bussilla matkaan. No, emme lähteneet. Yksi meistä oli halukas kuljettajaksi, niinpä starttasimme Lappeenrannasta pikkuautolla aamulla aikaisin nokka kohti Nuijamaan tulliasemaa.

Olimme ajoittaneet saapumisemme Venäjän tulliin niin, että olisimme ennen tullimiesten aamutaukoa perillä. Meidän lisäksemme oli vain yksi auto tulossa Suomesta päin, ja tullimuodollisuudet sujuivat sutjakasti. Samaan aikaan Venäjältä oli Suomeen päin tulossa melkoinen autokolonna.

Aamulla olimme juoneet vain pikaisesti kahvit. Tähtäimemme oli Victoria-hotellin aamupala. Sen syötyämme suuntasimme kauppahalliin. Asiakkaita oli varsin vähän. Johtuikohan se vuoden ajasta vai mistä? Maistelimme erilaisia hapankaaleja, ja jokaisen pussukkaan päätyi hapankaalia aika monta purkillista. Miten hyviä ne ovatkaan! Niitä täytyy saada lisää.

Jotain muutakin tarttui mukaan kauppahallista. Edelliseltä matkalta oli jäänyt kaivertamaan ostamattomat nahkahanskat. Ne piti ehdottomasti ostaa. Jotain muutakin pieniä tuliaisia tuli ostettua, kuten esimerkiksi kauniita pellavaisia käsipyyhkeitä.

Kauppahallin myyjät ovat kyllä turhan innokkaita suomalaisen makuun. Nyt muistin olla ihailematta liikaa eksoottisia hedelmiä. Viime kerralla jouduin kauppiaan satimeen, ja olin lähes pakotettu ostamaan hänen kalliita mansikoitaan.

Kauppahalliin tullessa vasemmalla ennen pääovea on liike, jonka myyjä osaa hyvin työnsä. Hän on opetellut suomea, eikä ole liian tyrkyttävä. Kaupasta löytyy vessakin, jota asiakkaat saavat käyttää. Tästä kaupasta tuli ostettua kaunis hattu ja jotain muutakin pientä. Sinne palaan mielelläni.

Viipuri on hyvä ostoskaupunki. 

Välillä veimme ostosnyyttimme autoomme ja jatkoimme kujilla kulkemista. Ystäväni kokeili takkeja. Ihastelimme yhdessä, kuinka venäläiset naiset ymmärtävät laadun päälle. Takki tosin jäi tällä matkalla ostamatta. Aika loppui ja piti jo kiirehtiä Espilään syömään. Takkejakin täytyy tulla katsomaan uudelleen ajan kanssa.

Tilasin caesar-salaatin kanalla. Ystäväni tilasi sellaisen viime kerralla.  Sain itsekin maistaa sitä. Miten hyvää se olikaan silloin. Nyt ehkä oli kokki vaihtunut. Salaatti ei oikein meinannut maistua. Toinen ystävistäni tilasi borssikeiton, ja se ei pettänyt. Sitä siis tilaan ensi kerralla. Onhan jotain, mitä odottaa.

Minä rehvakkaasti esitin, että olisi minun vuoroni maksaa tämä lysti. Eipä onnistunut. Pankkikorttini ei toiminut. Ei toiminut sen paremmin debet kuin creditkään. Tarjoilija sanoi, että kortti on suljettu. Suljettu – kuinka ihmeessä? Onneksi minulla oli jäänyt edelliseltä matkalta ruplia ja nyt niillä oli käyttöä.

Jo oli aika suunnata kulku kauneushoitolaan. Olin tilannut sekä pedi- että manikyyrin. Olin iloisesti yllättynyt pedikyyristä. Se olikin parempi kuin olin etukäteen odottanut. Kosmetologi tai mikä asiakaspalvelija hän nyt olikaan, tuotti muuten kyllä pettymyksen. Hän ei puhunut englantia eikä ottanut katsekontaktia. Hän oli minulle selkeästi vihainen. Siksikö, etten puhunut venäjää vai siksi, että olin suomalainen? Lopuksi hän jätti minut pedikyyrin tehtyään huoneeseen.  Ymmärsin, että lakan piti kuivua. Hän ei puhunut aikamäärästä mitään. Odottelin häntä takaisin. Kun olin odottanut puoli tuntia, keräsin kimpsuni ja kampsuni. Siellä sisääntulon luona tyttö istuskeli. Hän ei tehnyt elettäkään tullakseen katsomaan minua. Toivottavasti saan ensi kerralla ystävällisemmän kosmetologin.

Yhdestä kahvilasta bongasin tämän kivan idean. Nyt tiedän, mitä voisin tehdä tarpeettomille kahvikupeille.

Viimeiseksi suuntasimme Karuselliin. Kävimme sielläkin kokeilemassa takkeja ja ihastelemassa suurta kenkätarjontaa. Limpsojakin piti ostaa.

Tarkoituksemme oli käydä Pyöreässä tornissa, mutta  aika ei antanut myöten. Ystäväni Raija Maija oli ottanut äidiltään perimänsä sormuksen Viipurin matkalle. Hänen vanhempiensa kihlajaisia oli vietetty vuonna 1937 Viipurin Pyöreässä tornissa, ja kihlattu oli saanut sulhaselta lahjaksi kauniin sormuksen, jota koristi viistehiottu kultatopaasi. 17-vuotias morsian oli varmasti ollut ylpeä niin sormuksestaan kuin sulhasestaankin.

Muistelimme sukujemme historiaa ja juuriamme, jotka johtavat Karjalaan. Puhuimme tapahtumista, jotka ovat osa sukumme historiaa ja joiden näyttämönä Viipuri on toiminut.

Tullessamme taas tulliin, ei jonoja ollut. Tosin Venäjälle päin oli paljon matkaajia. Matkamme sujui hyvin, ja erityiskiitos taitavalle kuljettajallemme.

Viipuri – me tulemme taas.  

www.facebook.com/rautaajapelargonioita

Viipuri – karjalaisten kaupunki

Viipurin kauppahallin houkutuksia

Vihdoinkin ne viisumit tulivat. Ei kestänyt kuin kolme kuukautta. Kannattaa siis anoa ajoissa, jos on matkustamassa Venäjälle. Jos vielä sattuu pyhiä väliin, voi koko prosessi kestää näin kauan kuin meillä.

Pitihän niitä viisumeita lähteä testaamaan. Meillä ei ole aiemmin ollut vuosiviisumeita, emmekä olleet aikoihin käyneet Venäjälläkään. Ensimmäisen matkani Viipurin kautta Pietariin tein vuonna 1976 marraskuun pimeydessä ja räntäsateessa. Mikä on muuttunut aiemmista ajoista ja mikä ei?

Ainakin viisumi siis piti edelleen anoa ja tulliselvityskaavake täyttää. Tosin kysymyksiä kaavakkeessa oli paljon vähemmän kuin aiemmin. Enää ei kyselty ammuksista eikä lahjoista paikallisille. Rahastakaan ei puhuttu mitään. Ei tarvinnut laskea pussinsa seteleitä eikä laittaa tietoja sormuksista ja kelloista kaavakkeeseen.

Olimme lauantaiaamuna kello seitsemän Nuijamaan rajanylityspaikalla. Suomesta Venäjälle ei ollut liikennettä, mutta Venäjältä Suomeen oli valtavat autojonot. Ei aikaakaan, kun olimme jo Viipurissa Victoria- hotellin aamiaisella.

Meillä oli ruhtinaallisesti aikaa ennen kauneussalonkiin menoa. Berjozkoja ei näkynyt katukuvassa, mutta kuskimme vei meidät pellavakauppaan. Myytäviä tuotetta oli niin paljon, että oli vaikeus valita siitä tavarapaljoudesta mitään.

Ystävälläni oli etukäteen kauneussalonkiin varattu aika. Ajattelin, että ehkä minäkin voisin jonkin hoidon ottaa. Kun yritin puhua suomea, niin välittömästi minulle ojennettiin puhelin. Toisessa päässä puhui nainen virheetöntä suomen kieltä ja kyseli, mitä halusin. Käsittelyn jälkeen minulta taas kyseltiin ottaisinko kahvia vai teetä. Palvelukulttuuri on siis kokenut muutoksen.

Kaupoissa asioidessani totesin, ettei englannin kieltä osattu sen paremmin kuin 40 vuotta sittenkään. Kun yritin kysyä jotain englanniksi, niin aina joku tarjoutui auttamaan suomeksi. Yleensä se ei ollut myyjä, vaan joku avulias asiakas.

Aika entinen ei koskaan palaa. 

Ruoka-aikaan suunnistimme testaamaan Torkkelin puistoon Espilän, uuden ravintolan. Espilä oli aikoinaan suomalaisten suosikkiravintola. Se kuitenkin tuhoutui sodassa ja on nyt rakennettu uudelleen. Alkuperäisen kaltainen pitsihuvila se ei tosin ole, mutta paikka on sama.

Espilän Caesar- salaatti kanalla oli vallan mainio. Samaa voi sanoa heidän borssikeitostaan. Kievin kanaa oli pakko kokeilla, kun kerran oltiin Venäjällä. Se oli pettymys. Leivitys ei ollut onnistunut, ja kana oli varsin mauton. Voista oli tainnut unohtua rakuuna pois, tai ainakaan se ei maistunut siinä. Yritin kysellä tarjoilijalta, olisiko jälkiruoaksi créme brûlèeta. Tarjoilija ei moisesta ollut koskaan kuullutkaan. Hän haki paikalle toisen tarjoilijan, eikä hänkään tiennyt, mistä oli kyse.

Espilän herkullinen borssikeitto

Espilän Kievin kana

Kauppahalli oli pakko katsastaa. Tarjonta oli runsasta, ja kauppiaat aktiivisia. Hedelmien myyjä vaati meitä ottamaan vastaan mandariinit. Se johti siihen, että oli lähes pakko ostaa hänen azerbaitsanilaisia mansikoitaan. Parempia ne olivat kuin Lidlin espanjalaiset mansikat.

Rautakauppojen kautta päädyimme Karusellin kauppakeskukseen. Siellä on hyvätasoinen kenkäkauppa. Kenkiä oli paljon, ne olivat laadukkaita ja jopa numeroa 35 löytyi. Suureksi yllätyksekseni kauppakeskuksen vaatekaupasta löytyi minulle talvitakki. Olin sentään etsinyt sitä Suomesta jo varsin kauan.

Mitäs nyt, kun jäi käyttämättömiä ruplia? Ei hätää, ne voi säästää seuraavaan reissuun. Toista oli ennen vanhoina hyvinä aikoina. Kuulemma jotkut vetivät viimeiset ruplat vessan pöntöstä alas. Ostivatpa jotkut kaikilla jäljellä olevilla ruplilla shampanjaa ja pesivät sillä autonsa.

Kesällä aion tutustua Viipuriin paremmin. Haluan kulkea kujilla ja tutustua eri kaupunginosiin. Olen ostanut karttoja ja tutkistelen niitä kotona kaikessa rauhassa. Miltä näyttää Viipurin maalaiskunta? Millainen on Säiniö, josta ystäväni on kotoisin?  Kerron sitten lisää Viipurista, karjalaisten kaupungista.

Hyvästi, Viipuri. Me palaamme. 

Lisää kuvia: www.facebook.com/rautaajapelargonioita