Viipurin antiikkia ja nykyaikaa

Antiikkia Antiikkia

Tällä kertaa lähdimme kohti Viipuria ystäväpariskunnan kanssa. Ei ollut ihmeempiä odotteita, lähinnä ajatuksena oli viettää aikaa yhdessä ja tutustuttaa noviisit kaupunkiin. Nousimme Lahden asemalta aamun ensimmäiseen Allegroon.

Aamujuna saapuu Viipuriin juuri kun aamiaisajat ovat hotelleissa ohi. Se on harmi. Olisimme muuten menneet hotelli Victorian aamupalalle. Nyt lampsimme suoraan Vyborg-hotelliin. Huoneemme ei ollut vielä luovutuskunnossa, mutta saimme jättää laukkumme säilytykseen. Kyseessä on vanha suomalainen Knut Posse -niminen hotelli. Ei vain hotellin nimi, vaan myös kadun nimi, on niistä ajoista muuttunut. Katu oli aiemmin Karjalankatu, ja nyt se on Leningradski Prospekt. Talo on alkujaan rakennettu Karjalan Kirjapaino Oy:n tarpeisiin vuonna 1929.  Rakennus on varsin komea sekä ulkoa että hotellin aulasta. Mietiskelimme miltä aikakaudelta ulkoseinällä olevat kivilaatat mahtoivat olla. Ainakin työn jälki oli hyvää.

Lähdimme kulkemaan Torkkelinkatua eli nykyistä Prospekt Leninaa etsien kahvilaa, jossa olimme aiemminkin käyneet. Se löytyi helposti. Seuraavaksi vuorossa oli kauppahalli. Ystävämme olivat hämmästyneitä hallin runsaasta tarjonnasta. Itse mietin esimerkiksi hedelmien myyjää. Hänen pöytänsä aina notkuvat myytävää, mutta ostajia näkyy harvakseltaan. Mihin ne kaikki hedelmät loppujen lopuksi joutuvat?

Kauppahallista tarttui mukaan muutamat käsineet ja pellavaiset pussilakanat. Olisin halunnut ostaa ruusukuvioiset, mutta niitä oli vain yhdet kappaleet jäljellä. Niinpä päädyin ruudullisiin lakanoihin. Taas oli kannettavaa mukana. Hapankaalit ym. herkut jätimme tällä kertaa suosiolla taakse.

Tässä vaiheessa oli jo nälkä päässyt yllättämään matkailijat ja suuntasimme aiemmin hyväksi kokemaamme Black Bull Bariin, jonka ruoka ei nytkään tuottanut pettymystä. Otin mieheni kanssa kuorrutetut pihvit ja ne olivat paistettujen, rapeitten kasvisten kanssa erittäin maistuvat.

Black Bull Barin herkullinen ateria

Ruokailun jälkeen pitäisi löytää kahvila. Eteemme osui Linnakadulla antiikkiliike, jonne poikkesimme. Ensimmäiseksi meiltä kysyttiin, otammeko kahvia, ja kyllähän me otimme. Samalla katselimme ympärillämme olevia aarteita. Ystävämme iski silmänsä vanhaan kirjoituspöytään, jossa oli helmiäistä. Miten sen saisi Suomeen? Junalla matkustavan kai olisi mahdotonta se raahata, ja saisiko sitä ollenkaan viedä rajan yli? Suomea puhuva myyjäkin oli jo lähtenyt. Tyydyimme siis vain valokuvaan pöydästä. Ennen lähtöämme meille kerrottiin, että kahvi maksaa niin ja niin paljon. Sehän on selvä – ei muuta kuin lompakko auki.

Viipurin antiikkia

Kyselimme liikkeessä, että onko Viipurissa muita antiikkiliikkeitä. Herrasmiehen kertomuksen mukaan tämä olisi ainoa. Aika vaikea sitä olisi kyllä uskoa. Ehkä löydämme vielä sen toisen ja kolmannenkin.

Jälkiruokana oli vielä Tout a Fait -kauneushoitolan hoidot. Yhdelle oli jalkahoito, toiselle kynsihoito ja sitten vielä Elenan mahtava hieronta. En ole koskaan kokenut Suomessa sen tasoista hierontaa. Tämä täytyy ottaa uusiksi! Saimme vielä ekstrana teet ja konvehdit. Hyvää asiakaspalvelua voi antaa, vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan.

Illan lopuksi menimme iltapalalle Espilään. Ruoka oli hyvää ja miljöö kaunis. Ei voi valittaa. Sitten vuorossa oli hotellimme, josta voisi sanoa vähän valituksen sanoja. Valitus koskee lähinnä vessaa ja huoneen kokolattiamattoa. Hotelli kaipaisi arvoistaan remonttia. Vesi seisoi vessan lattialla ja on varmasti mennyt rakenteisiin. Tuuletuskaan ei toiminut. Haju oli sen mukainen. Vessan ovi kannatti pitää tiukasti kiinni. Kokolattiamatolla ei tehnyt mieli kävellä sukkasillaan. Vuoteet olivat kuitenkin hyvät,  ja uni maittoi.

Toisen päivän suunnitelmamme oli tutustua uuteen kauppakeskukseen nimeltään Cupus. Ystävä löysi sieltä kauniin vaaleanpunaisen takin. Huomasimme myös edullisen kauneuspisteen, jossa ystäväni kävi siistimässä kulmansa. Geelilakkaus olisi ollut myös hyvin edullinen.

Cupuksen kauneuspalveluja

Cupuksen tarjontaa lapsille

Cupuksessa voisi mennä vaikka elokuviin 

Mieheni ehdotuksesta lähdimme kävelemään Vimos-rautakauppaan. Me muut olisimme halunneet siirtyä taksiin, mutta hän halusi kävellä. Niinpä me lähdimme kävelemään. Löytyihän se Vimos, joka lienee jokaisen remonttimiehen taivas. Ihmeteltävää riitti niin tarjonnan kuin hintojenkin puolesta. Parasta oli, että löytyi myös suomenkielinen myyjä. Hän kertoi olevansa Viron venäläisiä ja että hänet oli palkattu nimenomaan suomalaisturistien takia. Mitään emme tainneet kaupasta ostaa, mutta miesten mieleen jäi yhtä, jos toistakin.

Taksilla hurautimme kaupunkiin ja pyysimme taksikuskin viemään meidät hyvään ravintolaan. Ravintola oli upeassa vanhassa kellarissa sijaitseva Slavyanskaya Trapeza.  Meiltä kysyttiin suomeksi, että pystymmekö ruokailemaan tunnissa, koska heille on tulossa iso ryhmä. Tottakai me pystyimme.

Slavyanskaya Trapezan herkulliset kermaperunat ja makoisa kastike

Pikkuhiljaa piti hilautua hakemaan laukut säilytyksestä ja suunnata Viipurin juna-asemalle. Eikä aikaakaan, kun olimme jo Lahdessa. Ei sitten muuta kuin uutta Viipurin reissua suunnittelemaan!

Viipurin pussilakanat

Pellavapussilakanat –  mikä ihana ylellisyys!

Mikä ihana tunne. En olisi osannut etukäteen arvata, että nämä lakanat tuntuvat käytössä näin mukavilta. Näitä täytyy saada lisää! Luonnonmateriaaleista pellava on ihan omaa luokkaansa.

Olin pitkään harkinnut pellavaisten pussilakanoiden ostamista. Katselin niitä sieltä ja täältä – lähinnä netistä.  Lakanat olivat sekä hinnakkaita että ikävän näköisiä. Asia jäi hautumaan, kunnes viime Viipurin matkalla ajattelin, että nyt tai ei koskaan.

Kauppahallin vanhan osan toisessa kerroksessa on oikea pellavataivas.  Jo oven suussa myyjänä toimiva mies on esittelemässä pellavalakanoita. Harkitsin hyvän tovin, ottaisinko viivalliset vai kukkakuviolliset pussilakanat. Päädyin tällä kertaa viivallisiin. Ostin myös tyynyliinat. Aluslakanat jätin seuraavaan kertaan. Ne tulen kyllä tämän kokemuksen jälkeen ostamaan, ja ostan ehkä myös kukalliset pussilakanat.

Kotona ensimmäiseksi pesin ostamani lakanat, ja sitten mankeloin ne. Kun yritin laittaa täkkejä pussilakanan sisään, tulikin tenkkapoo. En meinannut löytää mistään aukkoa, mistä pujottaa peite sisään. Päissäkään ei ollut reikiä, mistä operoida. Apua!!

Pyöriteltyäni hyvän tovin lakanoita löysin pussilakanan sivusta aukon. Niin, ja minkä kokoisen? Pienen. Miten ihmeessä tänne saa ujutettua peiton? No, pojan avustuksella se onnistui. Kaipa venäläiset maatuskat selviävät tästä paljon paremmin. He lienevät tehneet tätä työtä jo ammoisia aikoja.

Olinhan minäkin matkustanut Neuvostoliitossa 1970-luvulta lähtien. En kuitenkaan ollut syventynyt heidän pussilakanoidensa sielunelämään. Muistiini tupsahti kuvia pussilakanoista, joissa oli suht iso reikä keskellä. Peitot tietysti ujutettiin siitä lakanan sisään. Ehkä sellaisetkin lakanat tulevat vielä vastaan.

Niin kuin yleensäkään, ei ole vain yhtä oikeaa tapaa tehdä jotain. Ei ole vain yhden oikeanlaisia pussilakanoita. Tässä sivusta operoitavassa mallissa peite pysyy paljon paremmin pussilakanan sisällä. Ei tarvitse joka ilta ravistella pussilakanaa ja työntää peittoa sisään.

Poikani asui aiemmin Saksassa. Silloin tuli tehtyä hiukan tuttavuutta saksalaisten pussilakanoiden ja tyynyliinojen kanssa. Niihin olen tosin törmännyt myös täällä kotisuomessa. Olen ostanut saksalaisia pussilakanoita Lidlistä. Ne ovat olleet varsin kauniita. Niissä lakanoissa on alhaalla napit, jotka takaavat peitteen pysymisen pussilakanan sisällä. Yksi ongelma tosin on; lakanoita ei uskalla laittaa mankeliin. Mankelissa napeista tulee usein puolikkaita. Lakanat kannattaa vain rullata tiukalle rullalle, ja siinä kaikki.

Millaisia sitten ovat saksalaiset tyynyliinat? Isoja. Hurjan isoja. Niin ovat heidän tyynynsäkin. Pojan mukana kulkeutui meille useampikin saksalainen tyynyliina. Sisään sopisi vaikka kaksi suomalaista tyynyä. Isossa tyynyliinassa on vara parempi – ainakin kutistumisvara. Sitten on napit. Niillä suljetaan myös tyynyliinat. 

Lidlin tyynyliina ja ne napit

Kaikessa on puolensa – hyvät ja huonot.  Nuorena ei tällaisiin asioihin tullut kiinnitettyä huomiota, mutta nyt vanhempana sitäkin enemmän. Pellavaiset lakanat ovat ihanat niin kesällä kuin talvellakin.

Viipuri on takkikaupunki

Viipuriin tutustuminen alkaa kaupungin rautatieasemalta

Niin helppoa on mennä Viipuriin. Kun on vuosiviisumi, ostaa vaan junalipun netistä ja ei kun menoksi. Jos jää yöksi, niin hotellivaraus on hyvä olla olemassa. Suomen tulli tulee junaan ja katsoo, onko passit kunnossa. Junalippujen olemassa-olokin selviää virkailijoille jo passia lukemalla.

Viipurissa täytyy kulkea asemarakennuksen kautta ja näyttää passit sekä viisumit. Sen jälkeen aukeaa Viipuri kaikkine mahdollisuuksineen. Victorian aamupalalta tosin myöhästyttiin, eikä huonekaan ollut vielä luovutuskelpoinen. Respan palvelu oli kylmän asiallista, mutta saatiin sentään jättää matkalaukut säilytykseen.

Aamunäkymä Viipuriin 

Seuraavaksi poikettiin läheiseen kahvilaan. Niitä tuntuu tulevan kuin sieniä sateella. Moni mainostaa jo oven ulkopuolella, että meiltä löytyy listat suomeksi. Se on asiakaspalvelua, ja varmasti moni turisti tarttuu helpommin oven ripaan.

Kauppahalli on pakollinen kohde. Sen tarjonta on tsekattava. Aina kannattaa yrittää asiointia suomeksi, jota moni kauppias on opetellut ainakin muutaman sanan. Tosin ei paljoa mitään uskalla pysähtyä hypistelemään, kun heti yli-innokkaat kauppiaat ovat kimpussa. Varsinkin, jos kauppahalli on lähes tyhjä asiakkaista, ovat kauppiaat sitä valveutuneempia.

Mukaan tarttui nahkasormikkaat sekä alusvaatteita. Sormikkaat olivat niin hyvät, että toisetkin piti vielä myöhemmin käydä ostamassa. Ostin myös parit pellavaiset pussilakanat, jotka olivat edulliset. Olin pitkään katsellut niitä Suomesta. Ensi kerralla käyn ostamassa myös pellava-aluslakanat.

Karusellin takkikauppaan saimme tuttavalta kyydin. Se on paikka, jota ei voi jättää väliin. Olen ostanut sieltä yhden ihanan takin, ja ystäväni on löytänyt useammankin kauniin takin. En ole Suomesta löytänyt itselleni sopivaa villakangastakkia. Kuuluisa, itseoikeutettu takkikauppa Ajatarkin joutui lopettamaan Helsingissä.

Takkeja oli lähes joka lähtöön. Mistä löytäisin sen oman näköiseni vai löytäisinkö ollenkaan? Sovittelin yhtä jos toistakin takkia, ja ystävällinen myyjätär riensi apuun. Ei meillä ollut yhteistä kieltä, mutta ei se haitannut. Myyjä yritti etsiä minulle passelia takkia ja viimein se löytyikin. Hihat olivat vähän pitkät, mutta myyjä harsi ne sopivan pituisiksi. Tosin aion kyllä käydä sen työn vielä viimeistelemässä ompelijalla.

Tämän matkan takkisatoa

Aiemman matkan takkiostos

Ruokailimme Victoria-hotellin seisovassa pöydässä. Hinta ei päätä huimannut, mutta ei kyllä ruoan laatukaan. Aamupala on heillä selkeästi parempi kuin lounas. Illalla söimme Victorian näköalabaarissa, eikä sielläkään tarvitse toiste ruokailla.

Olimme varanneet jo etukäteen hoidot läheisestä kauneushoitolasta. Otimme molemmat puolentoista tunnin hieronnat ja jalkahoidon. Täytyy sanoa, että jalkahoidon tekijä oli viimeisen päälle ammattilainen ja hoiti työnsä antaumuksella. Hieronta oli rentouttava, mutta nyt ei sattunut paikan paras hieroja. No, ensi kerralla osaan pyytää häntä nimeltä.

Kauneushoitola on ihan luksuspaikka, palvelu on varsin hyvää. Tiskin takana oli minulle uusi nainen ja hän osasi jonkin verran suomea. Sanomattakin on selvää, että tämä ei ole niitä kaupungin halvimpia paikkoja, mutta turistien palvelemiseen on panostettu.

Yövyimme Victoriassa. Hotelli on hyvällä paikalla ja siisti. Ehkä se on kaupungin kallein hotelli, mutta ei suomalaisittain kallis. Voi olla, että ensi kerralla kokeilemme jotain toista majoitusliikettä.

Toisena päivänä kävelimme kaupungilla ja katselimme paikkoja. Saimme vinkin pihvipaikasta. Ei kyllä ollut ruoassa valittamista. Täytyy ottaa etukäteen selvää, missä saa hyvää ruokaa. Sitä kyllä Viipurista löytyy.

Black Bull Bar

Black Bull Barin herkullinen ateria 

Uusi ostoskeskus, Cupus, on auennut 21. joulukuuta. Ehkä tehdään lähiaikoina tyttöjen reissu ja tsekataan ostoskeskus. Käydään samalla myös kauneushoitolassa hemmottelemassa itseämme. Hyvä ruokapaikka myös otetaan jo etukäteen selville – kiitos Facebookin Viipuri-ryhmien!

https://rautaajapelargonioita.blogspot.com/2018/02/paivamatka-viipuriin.html

https://rautaajapelargonioita.blogspot.com/2017/11/junalla-viipuriin.html

https://rautaajapelargonioita.blogspot.com/2017/05/viipuriin-omalla-autolla.html

https://rautaajapelargonioita.blogspot.com/2017/05/viipurin-matkaajat-kolme-naista-ja.html

https://rautaajapelargonioita.blogspot.com/2017/03/viipuri-karjalaisten-kaupunki.html

Naantalista Kapellskäriin

Norrtälje-joen yli kulkeva silta

Hytteihin ei ollut varaa, nukuttiin laivan lattialla. Niin tekivät monet muutkin. Aamuyöllä paleli kyllä ihan hirveästi. Elettiin 1970-lukua. Tukholmaan piti päästä. Siellä asui sukulaisia Nackassa – kuten varmasti monella muullakin suomalaisella.

Olin saanut uudet farkut, mutta rahaa ei perheessä ollut kovin paljon. Siksi piti matkustaa Naantalista Kapellskäriin. Se oli halvempi reitti kuin Turusta Tukholmaan. Sitten mentiin bussilla Kapellskärin satamasta Tukholmaan.

Nyt tuntuu ihan absurdilta ajatuskin nukkua laivan yleisissä tiloissa lattialla. Päivälaivallekin otettiin hytti. Voi välillä käydä nukkumassa kauneusunet tai vain oikaista itsensä vaakatasoon.

Kun kerroin ystävilleni, että olemme menossa Ruotsiin, reittivalintani herätti ihmetystä. Naantalista. Ai? Lähteekö sieltä vielä laivoja? Lähtee. Reitti on edelleen edullinen, ja lipun hintaan kuuluu ruoka.

Lähdimme sukulaisporukalla päivälaivalla tädin ja hänen miehensä luo kyläilemään Norrtäljeen. Laivalla piti ensimmäisenä mennä tarkastamaan ruokatarjoilu – kuinkas muuten. Ruokailu oli alkanut jo ennen laivan lähtöä. Mitään lippuja ei meiltä kyselty, koska ruoka kuului matkan hintaan. Suurta kulinarista nautintoa emme kokeneet, mutta vatsat tulivat täyteen.

Aurinko paistoi, ja oli lämmintä. Vietimme aikaa kannella. Katselimme ihanaa Suomen saaristoa. Jossakin vaiheessa pelasimme lautapeliä, Dixitiä. Laiva pysähtyi Ahvenanmaalla Långnäsissä,  ja jonkin verran porukkaa poistui laivasta. Kun seuraava kattaus laivan ravintolassa alkoi, olimme jo jonossa. Ruoka oli hiukan parempaa kuin aamulla.

Norrtäljessä navigaattori ohjasti meidät oikealle reitille kohti sukulaisten kotia. Ajelimme hiekkateitä pitkin ja saavuimme juuri sinne, minne pitikin. Lämpimien halausten jälkeen pääsimme ruokapöytään.

Kuka on tutustunut Norrtäljeen? Jos onkin tullut joskus Kapellskärin satamaan, niin sieltä on vauhdilla pitänyt laskeutua kohti Tukholmaa. Minä halusin nyt vihdoinkin tehdä tuttavuutta Norrtäljen kanssa. 

Ruotsalaiset pikkukaupungit ovat ihania, eikä Norrtälje tee tähän sääntöön poikkeusta. Aah ja voih!

Luin netistä, että Norrtälje on entinen kaupunki ja nykyinen Norrtäljen kunnan keskustaajama. Se sijaitsee Upplannin maakunnassa Tukholman läänin pohjoisosassa. Tukholmaan on matkaa noin 70 km. Norrtälje on valittu Ruotsin viidenneksi kauneimmaksi kaupungiksi. Eikä suotta!

Kaupungin halkova Norrtälje-joki

Paikallinen hotelli?

Norrtälje on vanha kauppapaikka ja sen voi hyvin aistia kaupungilla kävellessään. On sitä ihanaa vanhaa, mihin Ruotsissa kaikkialla törmää. Kauppakadulla on pieniä putiikkeja. Vanhan tavaran kaupasta ostin muutaman valokuvan ja suomalaisen hopeakorun 1970-luvulta. Mikähän sen korun historia on? Olisiko tullut jonkun suomalaisen siirtolaisen mukana?

Koru linee kotoisin Turusta, kultasepät Salovaaran tuotantoa vuodelta 1976. Kivenä on viistehiottu savukvartsi. 

Ajelimme pitkin ja poikin kaupungin katuja. Katselimme ihania pieniä omakotitaloja. Olisi ollut kiva kolkuttaa oveen ja kysyä, saisiko tulla sisään. Miltähän siellä olisi näyttänyt ja olisiko tarjottu kahvia?

Naapurimaissa matkustaessa yleensä kokeilen, että osaavatko myyjät suomea. Ei tärpännyt. En kuullut missään puhuttavan suomea. Toista oli Nackassa, ainakin 1970-luvulla. Täti asui myöhemmin Ingarössä, ja sielläkin joku puhui kaupassa suomea.

Jos vaikka olisi koputtanut tähän oveen?

Kotiin palasimme iltalaivalla. Olimme ajoissa satamassa. Katselimme, kuinka laivan kitaan upposi rekka toisensa jälkeen. Kuinka paljon rekkoja mahtuu yhteen laivaan? Uskomatonta. Vihdoin tuli meidän vuoromme. Menimme ensin syömään ja jo kohta nukkumaan. Hytti oli varsin tilava ja siisti.

Aamulla olimme Naantalissa ja suunnistimme kohti kotia. Matka oli onnistunut ja laivamatka edullinen. Suosittelen! Otetaan uusiksi!

 

Päivämatka Viipuriin

Viipurin karjalanpiirakka

Aamujunan ikkunoista näkyy vain mustaa. Miten se maahantulokaavake pitikään täyttää? No, se on helppo juttu. Ei tarvitse enää laskea rahojaan eikä miettiä arvoesineitään. Toista oli silloin ennen. Neuvostoaikaan piti laittaa ylös kellot, sormukset ja kamerat. Takaisin tullessa sama juttu, ja ne piti olla edelleen tallella. Kohta omat eväät on syöty, ja ei aikaakaan, kun jo ollaan Viipurissa.

Ensin meidät ohjataan asemarakennuksen syövereihin. Vain muutama ihminen on lähtenyt Suomesta perjantaina matkalle Viipuriin. Ei ole jonoja. Passit tarkastetaan, ei muuta. Sitten meidät lasketaan kaupungille kuin lehmät kesäiselle laitumelle.

Ihan ensimmäiseksi on mentävä vaihtamaan paikallista valuuttaa. Menemme hotelli Victorian viereiseen pankkiin rahan vaihtoon. Kaikki sujuu mallikkaasti. On hyvä lähteä jatkamaan matkaa, kun on ruplia pussissa.

Me naiset haluamme shoppailemaan, hypistelemään riepuja. Päätämme ensin suunnata katsastamaan Karusellin tarjonnan. Sen takkikauppa koukuttaa. Sieltä on löytynyt ennenkin kivoja takkeja. Taksilla vai kävellen? Mieshenkilö joukossamme ehdottaa kävelyä. No, me kävelemme. Loskaiset jalkakäytävät ovat aika raskaita kävellä. Matka ei ole pitkä, mutta siihen uppoaa arvokasta aikaa.

Karusellin takkikauppa ei petä nytkään. Ystävälle löytyy kiva ja edullinen takki kevääksi. Minulle ei löydy mitään tällä kertaa. Joskus on löytynyt. Kenkäkaupassa on alennusmyynnit, ja yhdet talvisaappaat lähtevät meidän matkaamme. Karusellin apteekista ostamme hevosrasvaa ystävän kolotuksiin. On ainakin jotain tuliaista matkassa.

Nälkä alkaa jo kurnimaan. Päätämme mennä Karusellin kahvilaan syömään. Siellä olemme ennenkin käyneet ja saaneet hyviä lettuja. Myyjä puhuu muutaman sanan suomea. Näytämme selkeitä ruokakuvia, ottaisimme tuon ja tuon. No, tänään ei tunnu juuri mitään niistä olevan tarjolla. Päädymme teehen ja lettuihin, jossa on kanapihvit sisällä. Ruoka on menettelevää.

Viipurin linnan sisäpihaa

Lähdemme kävellen kohti kaupungin keskustaa. Linnan kohdalla on pakko pysähtyä. Menemme linnan portista sisään. Remontin makua on siellä täällä, vaikka kai vain torni on virallisesti remontissa. Avaamme pari ovea ja astumme sisään kauppaan. Myöhemmin löydämme alueelta toisenkin kaupan. Kovin on hiljaista, ei mahda muistoesinekauppojen myynti olla kovin suurta tähän aikaan vuodesta. Linnan alue kuitenkin kiinnostaa, tänne täytyy tulla uudelle tutkimusmatkalle. Kesä olisi varmaan juuri sopiva aika tänne.

Linna kiinnostaa

Sillan jälkeen näemme kivan kahvilan, johon aiomme poiketa. ”Ei älkää menkö sinne”, lyöttäytyy vanha ukko seuraamme. Hänen mukaansa sen kahvilan kahvi on huonoa, ja lähellä olevan italiaisen kahvilan hyvää. Ukko puhuu suomea ja sanoo olevana eläkkeellä oleva opettaja. Hän pyytää meiltä 0,20 senttiä rahaa.

Tähän kahvilaan meidän oli tarkoitus poiketa; ensi kerralla sitten. 

Jatkamme matkaa. Näemme miehen suositteleman italiaisen kahvilan, mutta se ei meitä miellytä. Ehkä olisi pitänyt mennä siihen kahvilaan, joka oli heti sillan jälkeen? Toiseen kertaan. Kävelemme hiukan Krepostnaya-nimistä katua ylöspäin ja löydämme mieleisemme kahvilan.

Kahvilan myyjätär on ystävällinen. Teemme tilauksemme. Kokki ilmestyy oviaukkoon ja esittelee juuri paistamiaan keitinpiirakoita, joissa on sisällä perunaa ja lihaa. Ystäväni ottaa niitä. Hän ottaa myös juustopohjaisen keiton, josta erityisesti sanoi pitäneensä. Mieheni tilaa tapansa mukaan karjalanpiirakan. Minä otan elämäni isoimman pullan. Tarjoilija tuo pullan syöntiä varten haarukan ja veitsen. Kyllähän pullan niinkin voi syödä. Maistelemme toistemme annoksia, ja vaikka suurta kulinaarista kokemusta emme saaneetkaan, paikan tunnelma oli rento ja ystävällinen.

Katunäkymää matkan varrelta

Aika kuluu liian nopeasti. Varaamamme kauneushoidot odottavat. Tout a Fait -kauneushoitolan kanssa samassa rapussa on muutama kiva pieni kauppa. Suuntaan alusvaateliikkeeseen. Sinne käy maksuvälineenä vain paikallinen kahiseva. Viimeksi ostokseni jäivät puolitiehen, kun ruplia oli rajoitetusti. Palvelu on loistavaa, vaikka yhteiset sanat ovat vähissä. Mukaan tarttuu puuvillaisia paitoja, alushousuja ja yksi bambuyöpaita. Ihania! Pääasia on ehkä kuitenkin se, että ostotilanne on rauhallinen, ei mitään päälle käypää.

Elämän luxusta  Tout a Fait

Sitten kauneushoitolaan. Teetä vai kahvia? Teetä, kiitos. Odottelen vuoroani ja jutustelen ystävällisen englantia puhuvan työntekijän kanssa. Kohta minua haetaan hierottavaksi. Jokaisella hierojalla on oma kädenjälkensä. Jään kaipaamaan edellisen kerran hierojaa. Hän hieroi myös vatsan seudun. Hyvä oli kyllä tämäkin hieroja, ei pääse valittamaan. Seuraavana on vuorossa jalkahoito ja sitten manikyyri. Sitä voi hetken tuntea itsensä lähes kuninkaalliseksi.

Hoidot kestävät aika kauan. Harkitsemme sen jälkeen vielä kauppoihin menoa, mutta Espilän valot loistavat houkuttelevasti ja vetävät meidät sinne sisään. Emme pettyneet. Ruoka oli hyvää, ja tunnelma iloinen. Ystäväni tarjoama kuiva kuohuviini oli venäläistä ja erittäin onnistunutta. Kiitos hyvästä matkaseurasta ja kiitos jälleen rakas Viipuri.

Kiitos, Espilä!

Ei muuta kuin uusimaan viisumeja ja suunnittelemaan kesäretkeä Viipuriin. Monrepos-puisto kiinnostaa minua kovin. Tosin pelottaa, mitä siitä on enää jäljellä. Se on omin silmin nähtävä ja kameralla tallennettava. 

Lisää kuvia: www.facebook.com/rautaajapelargonioita

Viipurisarja:

http://rautaajapelargonioita.blogspot.fi/2017/05/viipuriin-omalla-autolla.html

http://rautaajapelargonioita.blogspot.fi/2017/11/junalla-viipuriin.html

http://rautaajapelargonioita.blogspot.fi/2017/05/viipurin-matkaajat-kolme-naista-ja.html

http://rautaajapelargonioita.blogspot.fi/2017/03/viipuri-karjalaisten-kaupunki.html

Mitä kannattaa kerätä?

Lomonosovin Ruusu-kupit ja vallanpitäjämaatuskat

Toisen romu on toisen aarre. Siitä kannatta lähteä. Mistä on itse kiinnostunut? Jos rahaa ei ole kovin paljon, niin kannattaa kerätä sellaista, mikä on edullista. On tavaroita, jotka ovat tällä hetkellä edullisia. Tulevaisuudesta ei tiedä. Ehkä ne ovatkin sitten taas arvokkaita — kunnes taas eivät ole.

Olen seurannut jonkin verran käytettyjen korujen hintoja. Itku melkein on päässyt, kun joku on kertonut vieneensä perintökorut romukullan ostajalle. Onpa myyjä vielä kehunut, kuinka paljon hän sai koruistaan rahaa. Apua, älkää tehkö sellaista! Jos korujaan haluaa välttämättä myydä, niin suosittelen Facebookin vanhojen korujen -sivustoa. Jos sitä vaivaa ei halua nähdä, niin sitten kannattaa myydä korunsa jollekin vanhojen korujen kauppiaalle. Häneltä pitäisi saada enemmän rahaa kuin myymällä korunsa romukullaksi. Romukullaksi myymällä ei saa mitään kivistä eikä designista. Rahan saa yksinkertaisesti vain kullan tai hopean painon mukaan.

Helge Narsakan rintakoru vuodelta  1965

Helge Narsakan rintakoru vuodelta 1964

Korujen keräilijät arvostavat erityisesti suomalaisia 1950–1980 luvun hopeisia koruja. Kultaiset korut ovat huonommassa huudossa. Erityisesti sormukset ovat hyvin haluttuja. On yksi kategoria, joka on tosi aliarvostettu. Se on rintakorut. Niiden hinnat ovat alakantissa. Syykin lienee selvä. Kuka tänä päivänä käyttää rintakoruja? Minä. Minusta rintakorut olisivat oivallinen keräilykohde.

Venäjällä käydessä voi silmät pyöreinä ihmetellä Lomonosovin posliinin hintoja. Mitähän me niistä maksettiin Berjozka-aikaan? Ehkä yhtä paljon. Rupla oli silloin kovaa valuuttaa. Samoja astioita ovat suomalaisten kaapit väärällään, ja käyttämättöminä eli uutta vastaavassa kunnossa. Suomalainen haluaa tunkea kaikki astiat pesukoneeseen, mutta näitä käsinmaalattuja Lomonosoveja ei sinne kannata laittaa. Mitä niillä tekisi? Kuka niitä käyttää? Minä.

Nämä Lomonosovin Orvokki-kupit olen saanut ystävältä lahjana kauan sitten. 

Lomonosovin eläinfiguureja näkyy olevan paljon myynnissä, samoin tosin astioitakin. Lomonosovilla on kuitenkin oma kannattajajoukkonsa Suomessakin, ja hinnallaan kaikki menee. Harvinaisuudet on oma lukunsa.

Olen kuullut, että mistään ei saa niin edullisesti käytettyjä käsin solmittuja itämaisia mattoja kuin Suomesta. En tiedä tuon sanonnan paikkaansa pitävyyttä, mutta edullisia ne Suomessa ovat joka tapauksessa. Käytettyjen mattojen hinnat ovat vain murto-osa uuden maton hinnasta. Niille ei myöskään näytä helposti löytyvän ostajia. Hyvän maton löytää, jos perehtyy asiaan ja on valmis kulkemaan pitkiäkin matkoja. Kovin helposti en ostaisi käytettyä mattoa netin kautta. Kyllä se on omin silmin nähtävä.

Iranista Moudin kaupungin ympäristöstä tulevat  persialaiset Moud-matot. Niissä on medaljonki-kuvio. 

Mattoa kannattaa tutkia. Jos matto on likainen, tulee pesukustannus myyntihinnan päälle. Matossa voi olla vuosia vanhoja tahroja, ja niitä on aika mahdotonta saada pois. Hyvä puhdistuskeino tavanomaiseen likaan on odottaa puuterilunta ja viedä sitten matto pitemmäksi aikaa lumeen puhdistumaan. Hiekka voi olla mennyt nukan väliin niin, ettei imurointi auta. Silloin on varma keino puhaltaa paineilmalla. Hapsujen kulumisesta myös voi päätellä maton ikää. Tosin todella vanhat matot ovat uusia paljon arvokkaampia. Niistä ei tällainen maallikko tiedä yhtään mitään.

Kesämuisto-ryijy

Raanu Ison talon ainoa tytär. Isoäidilläni oli tapana kudotuttaa hartolaisella Anna-Liisa Rossilla omille aikuisille lapsilleen lahjaksi raanu. Rossi oli taitava kujoja. Hän kutoi alihankintana mm Selma Vuorelmalle. 

Ryijyt ovat kauan olleet halpoja, lähes ilmaisia. Kysyin sukulaismieheltä seinälläni olevasta ryijystä, paljonko hän olisi siitä valmis maksamaan. Vastaus oli: ”En mitään”. Mies oli aivan ihmeissään, kun kerroin paljonko pelkkä ryijypakkaus oli maksanut.

Itse olisin kiinnostunut kasviväreillä värjätyistä ryijyistä ja itse asiassa kaikenlaisista ryijyistä. Ryijyjä saa edelleen edullisesti, vaikka ilmassa on jo lisääntyvää arvostusta ryijyjä kohtaan. Arvostus tullee merkitsemään ajan kanssa myös hintojen nousua. Entäs sitten täkänät ja raanut?

Tällä hetkellä on ostajan markkinat. Antiikki lähes kautta linjan on edullista. Nyt on aika ostaa, ei myydä. Kuten ystäväni äiti sanoi: ”Aina paljon kanssa tulee toimeen”. Se on niin lohduttava lause meille keräilijöille.

Lomonosovin astioista Verkko lienee kaikkein tunnetuin. Tässä siitä uudempi versio kiinalaishenkisenä.

www.facebook.com/rautaajapelargonioita

http://rautaajapelargonioita.blogspot.fi/2017/12/ostaisinko-itamaisen-maton.html

Ostaisinko itämaisen maton?

Kaikki johtuu Sallista – maton ostokin

Meillä oli aivan ihana olohuoneen matto – ainakin minun mielestäni. Meillä oli myös koira, kultainen noutaja Salli. Koiramme oli opetettu niin, ettei se saanut tulla olohuoneeseen. Joskus vieraat yrittivät houkutella Sallia kielletylle alueelle, mutta koira vain jäi kynnykselle ihmettelemään. Uskoin Sallin toimivan näin aina, enkä sulkenut koskaan olohuoneiden ovia.

Kerran tulimme kotiin, ja löysin Sallin löysät jätökset rakkaalta matoltamme. En tiedä, oliko Salli useinkin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen – ehkä. Tällä kertaa koira oli voinut myös hätääntyä ja valita parhaan mahdollisen paikan jätökselleen eli olohuoneen maton.

Kiikutin mattoni oikopäätä pesulaan. Mitä sainkaan takaisin? Matto oli kutistunut ja muuttunut jämäkästä lörpöksi. Olin hyvin pettynyt. Valitin pesulaan. Omistaja yritti höyryttää mattoa, mutta eihän se enää entiselleen tullut. Minun olisi pitänyt vaatia hyvitystä, mutta säälin pienen pesulan pitäjää. Käyttäydyin kuin normaali suomalainen asiakas – en enää ollut sen pesulan asiakas. 

Hollolan Koteiteollisuuskoulussa taalainsidoksella kudottu rakas mattoni

Myöhemmin oivalsin, että täytyihän pesulalla olla vakuutus tällaisia vahinkoja varten. Miksei yrittäjä tarjonnut sitä vaihtoehtoa minulle? Päätin, että jatkossa käytän vain isoja pesuloita ja vaadin korvauksen, jos pilaavat jotain.

Minun taalainsidoksella kudottu mattoni oli pilattu. Soitin muutamaan mattoja kutovaan paikkaan kysyäkseni, saisinko jostain samanlaisen. Ei onnistunut. Pistin surkean pikkumattoni takaisin olohuoneen lattialle. Jos olisin tämän tiennyt, niin olisin leikkauttanut matosta likaantuneen pätkän pois.  Olisihan maton voinut päärmäyttää uudelleen. Päätin, että ostan joskus käsin sidotun itämaisen maton sen tilalle.

Katselin itämaisia mattoja netistä. Mainoksia matoista alkoi tulla tiuhaan tahtiin koneelleni. Annon asian välillä olla ja päätin, että sitten joskus ostan uuden maton. Mistä niin paljon rahaa voisi saada?

Kaupunkiin tulivat itämaisten mattojen kauppiaat. Lehdet olivat täynnä aggressiivisia ilmoituksia: ”Olemme kriisissä”.  Onkohan tuo paras tapa lähestyä suomalaista ostajaa? Kävin katomassa mattoja. Yksi matto erityisesti iski silmääni. Yritin neuvotella hinnasta, mutta myyjällä ei ollut neuvotteluhalukkuutta.

Rullasin päivittäin netin käytettyjen mattojen myynti-ilmoituksia: itämaisia mattoja, persialaisia mattoja. Otin yhteyksiä, lähetin sähköposteja ja soitin. Hinnat olivat murto-osan uusien mattojen hinnoista. Pääosa kauppiaista oli ulkomaalaisia ja hyvin innokkaita myymään mattonsa. Kun kysyin jotain, sain pian sähköposteja, tekstiviestejä ja videoita matoista. Milloin tulet? En kuitenkaan kokenut myymistä liian tyrkyttäväksi. Aistin ulkomaalaisissa asuvan oikean kauppiaan. Juuri sen kauppiaan, joka meistä suomalaisista puuttuu. Ongelma oli se, että lähes kaikki matot olivat pääkaupunkiseudulla, ja minä en asu siellä.

Oli toinenkin ongelma: en tiennyt matoista juuri mitään. Mistä osaisin päätellä, myydäänkö minulle käsin solmittua vai koneella tehtyä mattoa? Onko matto kiinalainen vai aito persialainen? Persialaiset ovat kuulemma parhaita. Millaisia mattoja on tarjolla? Matot olivat pitkälti pääväriltään ruskeita. Ne eivät olleet minun makuuni.

Ostaisinko edullisen maton, josta en pidä? Luulin kiertävien mattokauppiaiden jättäneen jo kaupungin pölyt taakseen. Yllätyin, kun luin lauantain sanomalehteä. Kauppiaat myivät vielä mattoja, ja mainosten mukaan alennukset sen kuin paranivat loppua kohden. Menin takaisin katsomaan mattoja. Mattoihin olivat ilmestyneet hintalaput. Pettymykseni oli suuri, kun halajamani matto ei ollut yhtään halvempi kuin viikko sitten.

Suomalainen myyjä tuli luokseni ja alkoi hieroa kauppoja. Katselimme mattoja, ja mieleisimmät matot otettiin pakasta erikseen. Ei voi mitään, mutta se ensimmäinen oli kyllä kaikkein paras. Matosta paljastui hiukan tekovikaa ja kauppiaat lupasivat korjata maton seuraavaan päivään mennessä. Sain mielestäni hinnan varsin sopivaksi, ja sovimme kaupat.

Iranilainen Moud-mattoni

Yksi ystäväni sanoi, etteivät itämaiset matot sovi suomalaiseen kotiin. Minusta sopivat oikein hyvin. Matot ovat parhaimmillaan se piste iin päälle ja ovat oikeita katseen vangitsijoita. Mattoni on juuri sellainen kuin pitääkin.

Aion vielä opiskella lisää itämaisista matoista ja myös ostaa jonkun käytetyn maton toiseen huoneeseen. Ehkä minusta tulee vielä mattokauppiaskin, ainakin jonkinlainen asiantuntija.

https://www.facebook.com/rautaajapelargonioita

http://rautaajapelargonioita.blogspot.fi/2018/01/mita-kannattaa-kerata.html