Tallinnan käsityömessut

Nämä takit ovat mykistävän upeita. 

Kun kello herättää kolmelta yöllä, on vitsit vähissä. No, eipä sitä ole kovin hyvin tullut nukuttuakaan. Vähän väliä on pitänyt katsoa kelloa: joko nyt? Edessä ei ole lehden varhaisjakoon lähteminen, vaan Tallinnan käsityömessuille meno.

Ei voi olla ihan täyspäinen, kun tällaisen matka-aikataulun on valinnut. Tosin pysäkillä huomaan, että on tässä samassa veneessä muitakin. Hyvien huomenien jälkeen bussikuski luotsaa meidät turvallisesti Lehtimäen matkalla (www.lehtimaenmatkat.fi) Länsisatamaan. Liput käteen ja ei kun menoksi.

Kyllä tämä on helppoa. Vaikka vasta aamulla olisi päättänyt lähteä, niin sekin onnistuisi. Toista oli joskus 1980-luvulla, kun ensi kertaa matkustin Tallinnaan. Piti olla viisumi, että pääsi maihin Tallinnassa. Hankimme silloin vuosiviisumit matkustamista helpottamaan, mutta niistä matkoista kerron sitten joskus.

Vaikka olemme aamun ensimmäisellä laivalla, on laiva jo melko täysi matkustajista. Perinteitä täytyy noudattaa: katkarapuleipä ja lasi kuohuvaa. Merimatka taittuu niin nopeasti, ettei ehdi kunnolla edes laivan myymälöiden valikoimia tutkistelemaan.

Heti satamasta otamme taksin laululavalle, jottei aikaa turhaan tuhlautuisi. Taksimatka kuluu rattoisasti kuskia haastatellen. Hän kertoo olleensa kolme vuotta Venäjän armeijassa ja matkustaneensa maata ristiin rastiin. 

Tällaisen hankin sitten joskus, mutta omilla väreilläni. 

Koska olimme olleet Tallinnan käsityömessuilla jo keväällä, tiesimme mitä odottaa. Jotain ostoksia oli jäänyt harkintaan, ja niitä olisi tarkoitus nyt tehdä. Koska messut eivät oikein vielä ole avautuneetkaan, on väkeä paikalla varsin vähän. Se on oikein hyvä juttu.  Ensimmäiseksi silmäni osuvat valtavaan lapasvalikoimaan, joita ei ehkä ollut keväällä samalla tavalla tarjolla. Ostan ensimmäiset silmiini sattuneet lapaset – kauniit kuin mitkä.

Ihania kirjottuja kukkia on lapasissa, laukuissa ja vaikka missä. Ne kuulemma tulevat Muhun saarelta. Luin netistä, että muhulaiset ovat aina olleet tunnettuja käsityötaidostaan. He ovat kierrelleen mantereella myymässä taitavia tuotoksiaan. Koska saarelaiset ovat aina enemmän ja vähemmän eristyksissä, on käsityöläisyys ollut tärkeä tapa hankkia elantoa, ja on sitä varmaan edelleenkin.

Muhulaisten taidokasta kirjontaa

Viimeksi jäin harkitsemaan ihania pussukoita; ostaako vai eikö ostaa. Myyjän pöytä on samalla paikalla kuin keväälläkin. Valinnan vaikeus on taas ihan kamala. Ostan loppujen lopuksi Viljandin kansallispukukankaisen laukun. Se ihana turkoosin värinen pussukka jää ensi kertaan.

Harmitti viimeksi, kun jäi ostamatta virolaista kosmetiikkaa. Nyt ostan mustan saippuan, joka on tarkoitettu jalkapohjia varten. Lahjaksi ystävälle ostan huovutetun pussin sisällä olevan saippuan. Ensi kerralla pitää näihin tuotteisiin syventyä paremmin. Ehkä hyvä jalkarasva löytyisi.

Tämä kaikki upeus on loputonta. Hyvä, että käsityöläisillä on myyntitapahtumia. Kannatetaan niitä. Martin Markkinat on kokematta, näkemättä. Sinne ensi vuonna siis! Tai sitä ennen vaikka Muhun saarelle? Niitä neuleita on ainakin pakko googlettaa. Mistähän niihin löytyisi ohjeita? Voi että 

voivatkin olla ihania! 

Tuo turkoosin värinen pussukka houkuttelee. Enkä ensi kerralla sitten. 

Minun tämän messun saaliini. Ei nyt kovin kummainen ollut.

Sorjonen ja Pietarin sillat

Olemme suuren ja mahtavan Venäjän rajanaapureita. Meille on siitä vuosisatojen saatossa ollut sekä hyötyä että haittaa. Uutuussarjassa KRP:n huippututkija Kari Sorjonen seilaa kahden maailman välillä: Lappeenrannan ja Pietarin. Nyt maantieteellisestä asemastamme on hyötyä. Sarja kiinnostaa maailmalla. Maisemat ovat kauniita, sarjassa käsitellyt asiat eivät.  

Mitä ihmeen siltaa se Sorjonen ja Jaakkola Pietarissa kulkevat? Minä en sellaista siltaa muista. Nettiä selatessa selviää kaksi mahdollisuutta. Olisiko se vuosina 2004 — 2007 valmistunut Bolshoi Obuhovskii Most (Suuri Obuhovin silta), jonka kokonaispituus on 2,8 kilometriä, vai onko kyseessä Pietarin läntinen ohitustie vai ovatko ne jopa sama asia? Tämä on lähdettävä tarkistamaan. 

Pietaria sanotaan Pohjolan Venetsiaksi, eikä turhaan. Siltoja Pietarissa kyllä riittää. Niitä on kaupungin alueella yli 300, ja jokaisella on oma nimensä. On isoa ja pientä siltaa, on leveää ja kapeaa. Monet sillat ovat koristeellisia patsaineen.  

Pitihän sitä lapsetkin raahata Pietariin. 

Ystäväni kertoi ensimmäisellä matkallaan Pietariin saapuneensa yöaikaan ja heidän bussinsa piti odottaa hyvä tovi, kunnes sillat laskettiin, jotta pääsivät hotelliinsa nukkumaan. Keväästä myöhäiseen syksyyn sillat avataan oman aikataulunsa mukaan laivaliikenteen vuoksi. Näkisipä sen vielä valoisana alkukesän yönä!

Kun on paljon jokia ja siltoja, niin on monta reittiä valittavana samaan pisteeseen. Kaksi kertaa olen elämässäni pelännyt tosi paljon, ja toinen niistä kerroista liittyy Leningradiin. Olimme olleet paikallisilla ystävillämme vierailulla ja kuten yleensäkin — taksia oli vaikea saada. Ystävämme pysäytti yhden maastoauton ja kehotti meitä nousemaan sen kyytiin. Hän sanoi, että kuski on maalaismies ja luotettavan oloinen.

Niin me naiset sitten istuttiin hiljaa kyydissä. Maisemat vaan muuttuivat koko ajan vieraammiksi ja toinen meistä puki tuntomme sanoiksi. Olimme varmoja, että kuski vie meidät jollekin pimeälle kujalle ja tarinamme päättyy sinne. Mietimme, mitä voisimme käyttää puolustusaseenamme: korkokenkiämme.

Helpotuksemme oli suuri, kun huomasimme hotellin valot edessämme. Kuski oli ajanut täysin luotettavasti tietämättömänä meidän peloistamme. Hän vain valitsi toisen reitin ja toiset sillat. 

Nyt ollaan taas siinä pisteessä, että viisumianomus jätetty (http://elamysmatkailu.fi/). Vakuutusyhtiöstä piti olla todistus, että matkavakuutuksemme on voimassa saman ajan kuin viisumimme. Anomukseen täytyi myös liittää yksi värivalokuva.

Matkassa on aina kolme osaa: etukäteissuunnittelu, itse matka ja sitten jälkikäteismuistelut. Minusta se paras osa on ehdottomasti etukäteissuunnittelu. Se itse asiassa lähes peittoaa matkan nautinnonkin. Matkan suunnittelu nostaa arjen ihan uudelle ulottuvuudelle: on mitä odottaa. Minä odotan näkeväni ja kokevani Viipurin, Pietarin ja ehkä jopa Moskovan. Täältä tullaan!

Koko päivä on etsitty Pietarissa Legoja, ja nyt levähdetään tavaratalon rappusilla. 

Marraskuun musta Leningrad

Olisi pitänyt tehdä muistiinpanoja tai pitää päiväkirjaa vuosien varrella. En ole tehnyt kumpaakaan. Olen kuvannut ja oikein liimannutkin valokuvat albumeihin. On meinaan niitä albumeja sitten aika paljon. Onneksi yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Kuvien viereen olen usein kirjoittanut hiukan tekstiä. Onpa siellä karkkipapereitakin ja muuta rekvisiittaa mukana. Yhdestä albumista selvisi, että ensimmäinen Leningradiin suuntautunut matkani ajoittui marraskuun loppuun vuonna 1977.

Olin ajatellut monen suomalaisen tavoin, että Neuvostoliittoon en mene. Karjalasta oli sukuni pakolla ajettu pois ja maat sekä mannut viety. Se saisi riittää. Hetkessä se ajatus kuitenkin muuttui. Ystäväni soitti minulle yhtenä päivänä töihin ja kysyi, lähtisinkö bussimatkalle Leningradiin. Sen enempää miettimättä kuulin vastaavani: kyllä.

Isä oli ihan kauhuissaan matkastani. Hän sanoi, että varmaan mummokin kääntyisi haudassaan. Muistan, kuinka pelkäsin rajalla. Kun tiukkailmeiset venäläiset tullivirkailijat astuivat autoon, tunsin hetkeni koittaneen. Jos he olisivat sanoneet, että suoraan Siperiaan, en olisi yhtään yllättynyt.

Leningrad rypi marraskuun räntäsateessa. Tähdet näkyivät taivaalla. Ei ollut mainosvaloja häiritsemässä pimeyttä. Tuntui niin erilaiselta kuin Suomessa siihen aikaan.

Naisten sukkahousuilla pystyi elämään herroiksi. Olin päättänyt etukäteen, etten myy mitään. Sitten kadulla tuli herrasmies vastaan ja halusi ostaa sukkahousut. Kun en pyytänyt niistä rahaa, halusi mies tarjota meille iltapalaa läheisessä ravitsemusliikkeessä.

En olisi itse tajunnut paikkaa ravintolaksi. Siellä oli monta pientä huonetta peräjälkeen ja löysimme yhdestä huoneesta meille sopivan pöydän. En tiedä, olivatko henkilökuntaa vai mitä, mutta miehillä oli punaiset nauhat käsivarressa. Siinä sitä sitten suomitytöt mussuttivat suklaakarkkeja ja ihmettelivät erilaista maailman menoa.

Päällimmäinen tunne oli: tänne uudelleen. Tulihan sitä sitten siellä käytyä, mutta nyt on ollut pitkä väli. Täytyisi ensi töikseen laittaa viisumihakemus vireille. Sen olen vasta katsonut, että passimme ovat voimassa vaaditun puolivuotta viisumin päättymisen jälkeen.

Pitää ostaa Pietarin kartta ja katsoa, missä on joskus käynyt. Ehkä voisi mennä samoihin paikkoihin uudelleen ja käydä vielä monessa uudessakin paikassa. Valokuvien otto houkuttaa kovasti ja tarinoiden liittäminen niihin sekä imperfektissä että preesensissä. 

Leningradista Pietariin

Aamulla piti herätä aikaisin ja kävellä ison tien viereen matkalaukkujen kanssa. Siinä sitten odotettiin, milloin bussi mahtaisi tulla. Linjuriauto oli täynnä väkeä, joko hiljaista tai sitten vähemmän hiljaista. Suurin osa oli toisilleen tuntematonta porukkaa. Toisin saattaisi olla kohta olla.

Ennen rajaa matkanjohtaja jakoi kaavakkeet, jotka piti täyttää. Paljonko pussista löytyy rahaa? Onko arvoesineitä? Lahjoja? Ammuksia? Jossakin vaiheessa tiukkailmeiset tullimiehet tulivat bussiin ja tekivät alustavan tarkastuksen meille matkailijoille: montako henkeä ja täsmääkö passien kuvat omistajiinsa?

Tullissa sai sitten seistä vaihtelevan ajan. Linja-auto syynättiin tarkkaan. Kun kaikki oli reilassa ja päästiin jatkamaan matkaa, porukka rentoutui. Loma saattoi alkaa. Puheensorina koveni bussissa, ja saattoipa jonkun pullo kiertää joukossa.

Viipuri oli ensimmäinen etappi. Mikä ruokapaikka meille on varattu tänään? Venäläinen piimä ja leipä eivät pettäneet koskaan. Muu saattoi sitten olla mitä oli. Asemarakennuksessakin piti pyörähtää. Ei tarvinnut mitään vessakylttejä, kyllä sinne muutenkin löysi. Ajatella, tämä on joskus ollut meidän!

Ensimmäinen Berjozka – pysähdys oli Viipurissa. Meillä oli pitkä lista puunukeista ja muista koriste-esineistä, mitä kukakin oli tilannut. Olisipa silloin tajunnut ostaa posliinisia ihmisfiguureja. Niillä olisi nyt rahallista arvoa. Kaikenlaista muuta Venäjältä tuotua aarretta kyllä kaapeista vieläkin löytyy.

Jos kuski ajoi rantatietä, niin jippii. Oli kiva katsella maisemia ja Terijoen huviloita. Leningradia lähestyttäessä porukkaa mietitytti, mikä olisi hotellimme. Olimmehan maksaneet jostakin tietystä majapaikasta, mutta ainahan se saattoi hovissa muuttua. Valittaa ei kannattanut. Sillä olisi vain pilannut matkafiiliksen.

Näistä matkatunnelmista on jo 35 – 40 vuotta. Taisin käydä silloisessa Leningradissa ja sitten jo Pietariksi muuttuneessa kaupungissa yli 30 kertaa. Niistä matkoista on minulla matkamuistojen lisäksi paljon valokuvia.

Nyt olisi suunnitteilla vuosiviisumin hankkiminen itänaapuriin. Olen ajatellut kaivella kartat esiin, katsoa vanhat valokuvat läpi ja virittäytyä tunnelmaan. Silloin nuorena ei oppaiden jakama historiatieto juurikaan kiinnostanut. Nyt kyllä kiinnostaa.

Tarkoitukseni on kirjoittaa sarja muistoja matkoista Neuvostoliittoon ja Viron sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Haluaisin kertoa myös tästä päivästä ja niistä paikallisista ihmisistä, joihin sain tutustua silloin kauan sitten. Jos tämä aihe kiinnostaa, niin pysy kuulolla. 

Mies ja auto

Vanhat autot ovat ihania – ainakin entisöityinä. Kun sellaisella ajelee, päät kääntyvät. Jos sen on omistaja itse vielä kunnostanut, niin aina parempi. Se on hatunnoston arvoinen teko.

Seppo ja Isuzu Bellett Kenkäverossa. Kuva: Joonas Koistinen 

Minun työtoverillani Seppo Liukkosella on sellainen aarre, Isuzu Bellett 1500, vuodelta 1967. Värikin on makee, punainen. Seppo on kunnostanut autonsa lähes kokonaan itse. Vain auton pohjatöistä ja maalauksesta Seppo teki vaihtokaupan kaverinsa kanssa. Vastapalveluksena Seppo kasasi kaverin vuosia osina olleen Tunturin.

Miksi juuri Isuzu Bellett? Siitä samasta syystä, kun haluamme esimerkiksi Arabian Pallo-kulhon. Siihen liittyy muistoja jostain menneisyydestä. Sepon naapurin isännällä oli ollut punainen Isuzu Bellett 1500. Kuinka hienoa sen kyytiin olikaan pikku-poikana päästä!

Sepon täytyi ostaa neljä Isuzu Bellettiä saadakseen niistä kasattua yhden toimivan auton. Ensimmäinen Sepon ostama Isuzu Bellett osoittautui läpeensä mädäksi. Toinen Isuzu oli osina ja loppujen lopuksi selvisi, ettei kolarissa olleessa autossa edes ovet menneet paikoilleen.

Sattumalta Seppo kuuli baarissa keskustelun, jossa viereisen pöydän mies kertoi omistavansa juuri Isuzu Bellett 1500 –auton. Mies oli hankkinut aikoinaan auton ja suunnitellut kunnostavansa sen eläkepäivinään, mutta totesi eläkkeellä olevankin niin kiire, ettei autoja ole ehtinyt rassaamaan.

Niinhän siinä kävi, että Seposta tuli kolmannen kerran Isuzu Bellettin omistaja. Tämä auto oli ehjä, mutta seissyt käyttämättömänä 15 vuotta. Joka paikka oli ihan jumissa, joten kyllä Sepolla on puuhaa autonsa kanssa riittänyt ja riittää edelleenkin.

Ihan helppoa ei ole ollut kaikkien tarvikkeiden ja osien hankkiminen. Melko mielenkiintoista on ollut esimerkiksi metsästää Isuzun penkkejä. Kun Seppo sen kolmannen Isuzunsa oli ostanut, autossa oli siinä vaiheessa toinen etupenkki sininen ja toinen punainen, mutta takapenkki musta. Saadakseen tarvitsemansa penkin Sepon oli ostettava jo neljäs Isuzu Bellett.

Jottei olisi liian yksinkertaista, niin saman vuoden Isuzu Belletteissä on sinistä, mustaa ja punaista sisustusta. Sitten mustia penkkejäkin on kolmella erilaisella ompeleella. Aika monta autoa piti käydä käydä katsomassa ennen kuin Seppokaan löysi samanlaiset penkit. Se oikea auto odotti ottajaansa Kalkkisten kanavan luona metsässä.

Auto kuin karkki. Kuva: Joonas Koistinen 

Sepon aarre, 1967-vuoden Isuzu Bellett 1500, ei ole mikään massatuote. Autoa on valmistettu alle 40 000 kappaletta Japanissa vuosina 1963 — 1973. Mielenkiintoista on, että Isuzu Bellettiä on Euroopan maista tuotu vain Suomeen. Australian jälkeen Suomi olikin suurin vientimaa. Bellettejä tuotiin meille 6400 kappaletta.

Sepon voi bongata Isuzu Bellettininsä kanssa Etelä-Savon alueelta mistä tahansa vanhojen autojen tapahtumasta tai jostain muualta, missä on hyvä ja iloinen meininki.

Isuzulla liikkuessa ei kannata olla kovin kiireinen. Kuva: Joonas Koistinen 

Nastola, maalla kaupungissa

Ristolan alue vuonna 2015

”Siellä ei oo mitään”, väittivät tytöt Facebookissa. ”Onks siellä ees kirppiksiä?”, kysyi toinen. On, Nastolassa on kirpputoreja.  Nastolassa on paljon muutakin. Nuoret vaan tahtovat kaupunkeihin, jotka eivät ole maalla. He tahtovat sinne, missä heidän mielestään on elämää ja tapahtuu kaikkea kivaa. Sinne, missä 17 m² luukusta pitää pulittaa 200 000 euroa ja auto jättää kadun varteen potkittavaksi.

Sitten niille nuorille tulee jälkikasvua ja mieleen muistuu Nastola. Ei muuten hassumpi paikka. Tosi kansainvälinen, missä on aina ollut tilaa hengittää. Täällä on vuosikymmenien ajan asustellut muitakin ihmisiä kuin paikalliset maajussit.

Salpausselän harjumetsä oli oivallinen paikka keuhkoparantolalle ja sellainen tänne perustettiin 1923.  Varmaan moni isäntä ja emäntäkin kävi jugendlinnan mahtavaa rakennusta ihmettelemässä. Sairaita ihmisiä tuli pitkin maata ja ehkä joku ihastui paikkaan ja tervehdyttyään jäi tänne vakituisesti asumaan. Myöhemmin rakennuksessa toimi kehitysvammaisten hoitokoti ja viimeiseksi 1990-luvulla pakolaiskeskus. Silloin viimeistään katukuva muuttui kansainväliseksi. Nytkin Lidlin kassa sanoi, että pitäisi osata arabiaa. Sitä kieltä puhuvia on täällä paljon. Tosin kuulee täällä ainakin persiaa, kurdia, ruotsia, thai kieltä ja venäjää.

Oman värinsä paikkakunnalle toi 1941 lähtien toiminut venäläisten sotavankien vankileiri. Leirin kirjoissa on ollut kaikkiaan uskomattomat 64188 venäläistä sotavankia. Terveet sotavangit työskentelivät maataloissa ja todennäköisesti jotkut ystävystyivät paikallisten kanssa. Monet vangit olivat huonokuntoisia, ja 1 055 venäläistä sotavankia on haudattu tänne. Heidän muistokseen on pystytetty kolmemetrinen ”Äiti maa” – patsas. Olen kuullut, että venäläiset olisivat halunneet paikalle paljon korkeamman patsaan, mutta sille ei annettu lupaa.

Uusi kansainvaellus Nastolaan alkoi 1960-luvun alussa. Silloin tämä paikka muuttui lopullisesti. Ensin perustettiin elementtitehdas keskelle ei mitään. Sinne minunkin isäni meni töihin. Vauhdilla tuli teollisuuslaitos toisensa perään. Työttömyysalueilta muutti ihmisiä saadakseen leveämmän elannon perheelleen.

Merkittävää suomalaista teollisuutta täältä edelleen löytyy, kuten esimerkiksi Wipak, Luhta, Raute, Novart, Uponor ja monta muuta elinvoimaista yritystä. Kuitenkin on myös edullista tyhjää teollisuustilaa ja uusia asukkaita odottavia asuntoja. Sillä 200 000 eurolla saa täältä jo melkoisen lukaalin vaikka järvinäköalalla. Autoakaan ei tarvitse jättää kadun varteen – voi ajaa vaikka omaan autotalliin.

Ruuhijärvi-laiva, kulki niin maalla kuin vedessäkin. Laiva ylitti Kumian kannaksen kiskoja pitkin laivamoottorin voimalla. Kuvaaja tuntematon. 

Helsinki on reilun tunnin ajomatkan päässä. Lahden keskustaan pyyhkäisee 10 minuutissa. Oikorataa pitkin hujahtaa alle tunnissa Lahdesta pääkaupungin sydämeen. Jos on liian vähän äksöniä, niin muutaman tunnin päässä on miljoonakaupunki, Pietari.

Tervetuloa Nastolaan – yrittämään ja asumaan. Vapaa-ajan voi viettää kesäisin esimerkiksi veneilemällä paikallisilla järvillä tai patikoimalla Lapakiston luonnonsuojelualueella. Unohtaa ei kannata myöskään Pajulahden Urheiluopiston monipuolista aktiviteettien tarjontaa. Houkuttelevaa on, että kanootilla pääsee täältä merelle asti. Kaksinkertaistetaan Nastolan väkiluku! Ai niin, eihän Nastolan kuntaa enää ole, on vain kaunis, elinvoimainen Lahden kaupunginosa – Nastola. 

Nastola, kirkonkylä ennen 1960-lukua, valok. Heikkilän Valokuvaamo

Loviisan Wanhat Talot

Tää on mun juttu – Loviisan Wanhat Talot. Aivan ihanaa, kun utelias ihminen pääsee toisten huusholleihin tarkastuskierrokselle. Ei vaineskaa, en minä mitään tarkastele - en ainakaan arvostellen. Ihastelen vaan ihan ympyräisenä. Vanhoissa taloissa on sellainen rauha, että itsekin täytyy rauhoittua kaiken sälän keskellä.

Kuninkaanlammen rauhaa huokuva olohuone. 

Miinusta on tietysti se, ettei jaksa avata kaikkia avoimia ovia. Kohteita on niin paljon, ettei niitä pysty kerralla kaikkia vastaanottamaan. Jalat puutuvat, ja pää on jo ihan turta kaikesta ihastelemisesta. Helmiä löytyy ja sitten niitäkin, jotka jättävät haileaksi.

Olin ollut tässä tapahtumassa edellisen kerran vuonna 2011, ja ihan luvattoman monta vuotta oli tämä ihanuus päässyt jäämään väliin. Vaan eipä enää jää, tänne on päästävä taas seuraavana vuosipäivänä. Nyt tuli käytyä pitkälti samoissa kohteissa kuin viisi vuotta sitten. Suosikiksi oli päässyt muotoutumaan Kuninkaanlampi ja Villa Aaltonen.

Ensi vuonna aion kiertää nuo tutuksi tulleet paikat kaukaa ja suunnata uusille urille. Minua kovasti kiinnostaisivat Strömforsin ruukin talot sekä Pernajan tarjonta. En ole tainnut kummassakaan paikassa edes käväistä.

Reissuun olimme lähteneet lämpimästi pukeutuneina. Se oli virhe. Yksi nainen sanoi Tuhannen tuskan kahvilan vessajonossa, että Loviisan Wanhojen Talojen -tapahtuman aikaan on aina helle. Tämä on pantava korvan taakse. Niin muuten oli myös 2011, hiki vaan virtasi koko ajan.

Iloisen yllätyksen koimme saapuessamme ravintola Loviisan Kappeliin. Edellisellä käynnillämme remontti tuskin oli alkanutkaan, ja paikka oli aivan hävityksen kauhistus -kunnossa. Mitä ihmettä näinä vuosina oli tapahtunutkaan? Ruma ankanpoikanen oli kuoriutunut loistonsa huippuun. Onnittelut!

Loviisan Ravintola Kappelin mennyttä maailmaa. 

Tapahtuman jälkeen olen tutkinut, miten pääsisin jo ennen ensi elokuun viimeistä viikonloppua Loviisaan. No, ainahan sinne pääsee. Voisi hyvin tutkistella taloja ulkoapäin ja ottaa valokuvia. Strömforsin ruukistakin voisi saada yleiskuvaa. Vähän lähemmäksikin näitä kohteita voisi päästä. Joulukuussa on pari viikonloppua, jolloin jotkut kodit avaavat yleisölle ovensa. Heinäkuun alussa on ruusuinen viikonloppu, ja silloin pääsee joidenkin pihoille. Ehkä joku avaa porttinsa myös puutarhapäivänä? Vai voisikohan Loviisaan muuttaa?

Villa Aaltosen seinässä on tämä hyvä teksti. 

Kulinaarisia makuelämyksiä en tänä vuonna kohdannut tässä tapahtumassa. Vatsan kyllä sai täyteen, mutta ehkä paremmalla onnella sitten ensi vuonna. Ai niin, eihän tämä tietysti ravintolapäivä olekaan. 

Puutarhamultaa vai sisäkukkamultaa

Pelargoneja riittää. 

Olin kaupan kassalla ja juttelin kassan kanssa ostamistani mullista. Kerroin laittavani puutarhamultaa myös sisäkukille. Kassatäti oli ihan kauhuissaan ja sain selvästi hänen verenpaineensa kohoamaan. Niin ei missään tapauksessa saisi tehdä! ”Teet sen kyllä omalla vastuullasi”, hermostui nainen. ”Minä olen toiselta ammatiltani puutarhuri”, jatkoi hän repliikkiään.

En ole tähän päivään mennessä saanut selvyyttä, mikä muu niin suuri ero niissä mullissa on kuin hinta. Jos niitä postimerkin kokoisia pikkupusseja ostaa minun kymmenille isoille ruukuilleni, niin ihan kamalan laskun siitä saa aikaisiksi.

Yritin selvittää asiaa netin syövereistä, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Kyselin samaa asiaa tutulta puutarhurilta, mutta hänkin sanoi tekevänsä kuten minä: puutarhamultaa sisäkukille. Oli kuulemma tehnyt niin jo vuosia. Omalla vastuullahan tämä koko elämä menee.

Minun puutarhan hoitoni ei muutenkaan noudata tarkkoja sääntöjä. Kaikki lehdet kuuluttavat mullan vaihtoja keväällä. Ihan hieno idea, mutta en aina ennätä siihen rumbaan mukaan. Minä vaihtelen multia sitten pitkin kesää ja siirrän kukkia tarpeen mukaan isompiin ruukkuihin. Väitän, ettei kukaan tiedä kukistani, onko niihin joka kevät vaihdettu uudet mullat vai ei.

Eivät kasvitkaan niin sääntöjen mukaan elä. Kärhöni on pitänyt ainakin yhden välivuoden, mutta sitten taas on ilmestynyt minun ilokseni. Tänä keväänä luulin monen kasvin kuolleen talvella, mutta kaikki eivät kuolleetkaan. Neilikkaruusut ja jasmiini vain nukkuivat pitkään, mutta sitten ovatkin kukoistaneet oikein kauniisti. Ei puutarhan hoitoakaan niin säännönmukaisesti tarvitse tehdä. Kaiken pitäisi olla ilon puolella.

Tämä kärhö pitää välillä välivuosia kukinnassaan. 

Lehtikotilo Go

Älkää syökö minun daalioitani!

Ennen lehden lukua ja kahvin hörppäämistä pelaan Lehtikotelo Go  -peliä. Poimin aamutakissani päivän ensimmäiset lehtikotilot nurmikoltamme suoraan etikkaveteen. Jos kävisin koko tontin samalla läpi, en ehtisi töihin ajoissa.

En taida edes muistaa aikaa, jolloin kotiloita ei vielä ollut omassa pihassa. Ainoa lohtu lienee, että oli niitä kaikissa puutarhapäivän puutarhoissakin. Eivät kotilot puutarhan loppu ole, mutta hidaste kylläkin. Pitsistä pidän kyllä, mutta en kasvieni lehdissä.

Poimin kotiloita, kun ehdin. Varsinkin sateen jälkeen niitä on melkoinen armeija. En suinkaan usko, että ne keräämällä loppuvat, mutta eivät kyllä lisäännykään. Ne lisääntyvät ihan muuten vain. En usko, että niistä enää koskaan pääsee eroon. Hallitussa kaaoksessa niiden kanssa kuitenkin voi elää.

Olen lukenut kaikenlaisista konsteista ja aineista niiden ötököiden hävittämiseksi. En usko niihin mihinkään. Uskon hiekkakäytäviin tai jopa murskekäytäviin. Ruoho on pidettävä lyhyenä, kaikki puskat hävitettävä ja puupinot poltettava. Eihän siihen oikein pysty, joten näillä mennään.

Olen hurmaantunut daalioiden monipuoliseen tarjontaan. 

Jos kaikki pihat olisivat postimerkin kokoisia ja koko yhteisö lähtisi tähän samaan Lehtikotilo Go -peliin, niin ehkä onnistuisimme. Mahtavaa olisi keksiä se keino, jolla naapuriston lapsetkin jahtaisivat lehtikotiloita. Kilpailisimme, kuka saa enemmän kotiloita pyydystettyä. Ehkä voisimme palkitakin voittajan.

Pokémoneilla ja lehtikotiloilla on vieläpä paljon yhteistä. Pokémoneja voi löytää yleensä ulkoa; puistoista ja ojien varsilta. Harvemmin ne eksyvät sisätiloihin. Samoin on lehtikotiloiden kanssa. Yleensä niitä löytää ulkoa, mutta joskus niitä pääsee kellariin kesäkukkien mukana. Pokémoneja ei voi kieltää tulemasta omaan pihaansa, kuten ei lehtikotiloitakaan voi. Ne vain ilmestyvät ja jäävät asumaan, ellei niitä sitten onnistu keräämään.

Ainakin meidän pihalla jatkuu Lehtikotilo Go. 

Kesähattu vai hattukesä?

Upeat hatut ovat aina lumonneet minut. Stockmannilla Helsingissä käydessäni piti aina mennä hattuosastolle hattuja sovittelemaan. Aah, mitä luomuksia! 

Tämä hattukesä alkoi kansainvälisiltä markkinoilta Lahdesta. Tapani mukaan kokeilin sielläkin hattuja, mutta en osannut tehdä ostopäätöstä. Yön yli nukuttuani menin ostamaan hattua. Yritin tinkiä hintaa myyjältä, mutta eihän se oikein onnistunut.

Muutaman päivän päästä Sokoksella silmäni osuivat kivaan kesähattuun. Laatu vaikutti paljon paremmalta kuin markkinoilta ostamassani hatussa, mutta niin oli hintakin. Sokoksen hattu oli paljon halvempi, mutta enhän minä nyt toista kesähattua voinut ostaa. Tuleeko sitä yhtäkään käytettyä?

Sitten näin Sokoksella sen unelmahatun. Apua, enhän minä niin kallista hattua voisi ostaa. Sillä rahalla saisi vaikka jonkin ihanan korun, jolla olisi arvoa tulevaisuudessakin.

Pari kertaa kävin unelmaa kokeilemassa, mutta ajattelin odottaa alennusmyyntejä. Ei näkynyt alennuksia. Saimme kutsun häihin ja hääpäivän aamuna kävin sen hatun ostamassa. Kyselin myyjältä, että eihän tämä vain tule seuraavalla viikolla alennukseen ja saako tämän palauttaa, jos ei vaikka sovi minun juhlamekkooni. 

Hattu sopi mekkoon ja niin olin taas yksissä juhlissa hattu päässä. Vielä jäi kaivertamaan se ensiksi Sokoksella näkemäni hattu. No, täytyihän sekin käydä ostamassa. Sehän oli halpakin, niin ja laadukas.

Kuvissa ovat kaikki kolme ostamaani hattua ja niiden lisäksi meidän 92-vuotiaan puutarhurin hattu, josta mieheni kyseli onko sekin joskus ollut minun. Toivottavasti hatuilla on käyttöä ensi kesänäkin, myös sillä puutarhurin hatulla. 

Kesähattujen yhteispotretti

Avoimet puutarhat

SaraGardenin kahvila

Usein olen katsellut mielenkiintoisiin pihoihin ja puutarhoihin aidan takaa. Kunpa niihin pääsisi kurkistamaan sisään. Nyt siihen avautui mahdollisuus avoimien ovien puutarhapäivänä. No, ei tietenkään mihin vaan puutarhaan. Vain harvat ja valitut osoittivat niin suurta siviilirohkeutta, että olivat kutsuneet vieraita puutarhaansa.

Ensimmäiseksi kohteekseni valikoitui Koiskalan kartano (www.koiskala.fi). Niin monesti olin haaveillut pääseväni sinne. Yllätykseni oli suuri, kun kartanon pehtoorin taloa ja entistä meijeriä kerrottiin vuokrattavan juhlapaikaksi. Meijerin tiloihin ihastuin ikihyväksi. Aivan mahtavat puitteet tilaisuudelle kuin tilaisuudelle. Kartanon isäntä kertoi meille sekä kartanon historiasta että tästä päivästä, ja se oli yksi retken antoisimmista puolista. No, se puutarhan kukoistusaika oli ollut joskus kauan sitten ja toivottavasti taas tulee olemaan sitä tulevaisuudessa.

Koiskalan kartanon kaappi

Koiskalan kartano

Seuraava käyntikohteemme oli Maijan ja Taiston puutarha. Paikka oli näkemisen arvoinen. Puutarhan perustaminen on ollut iso työ ja kaiken ylläpito vaatii edelleen täysipäiväisen työpanoksen. Tämän puutarhan omistajien on todella pidettävä puutarhatöistä. Kiitos, kun avasitte porttinne meille, Maija ja Taisto.

Maijan ja Taiston pensasmustikat

Sitten vierailimme Marjan puutarhassa ja Paulan kahviossa sekä pihakirppiksellä. Kyseessä oli pieni, pittoreski piha. Erityisesti upeat verenpisarat puhuttelivat minua.

Viimeisenä oli vuorossa SaraGarden Launeella (www.saragarden.fi). Puutarhassa oli ammattilaisen ote ja sitähän se olikin. Puutarhan emäntä on toiselta ammatiltaan puutarhuri ja pitää kesäisin pientä myymälää sekä kahviota ainakin tilauksesta.

Seuraavana kesänä aion mennä katsomaan toisia pihoja. Minulle puutarha on tärkeä, mutta en olisi valmis uhraamaan siihen kaikkea vapaa-aikaani. Minä haluan tehdä monia muitakin kivoja juttuja.

Ehkä se on pakko tunnustaa, että kun poikani sanoo minun olevan utelias, niin olen sitä. Ei kai ole normaalia suomalaisuutta mennä ventovieraiden puutarhoihin tai syömään ravintolapäivänä tuntemattomien kotiin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ei voi kirjoittaa, jos ei ole positiivisesti utelias. 

Koiskalan kartano kutsuu uudelle vierailulle. 

Anne kanasensa niitylle ajoi

Oman omenapuun alla on hyvä olla. 

Aina silloin tällöin on tienhaarassa ja pitää päättää, mihin suuntaan lähtee. Ystäväni Anne huomasi lasten karanneen pesästä, eikä tyhjään kotiin enää huvittanut yksin mennä. Niinpä vinkkasin, että osta mökki, ja aloin lähettää hänelle linkkejä myytäviin kohteisiin.

Yhtenä aamuna herätessään Anne sen keksi: mummon mökkihän on tyhjänä Kärkölässä. Se oli sitä ollut jo useamman vuoden. Anne tarttui välittömästi asiaan ja puhui mökistä isälleen. Isäpappa sanoi, että siinähän on sinulle hyvä kesämökki. Annepa ei mitään kesämökkiä ollut vailla, vaan kotia itselleen.

Muutamassa viikossa mökki oli isän ja veljen avustuksella asumiskunnossa ja Annen muuttokuorma saapui Kärkölään. Työthän eivät siihen loppuneet, mutta siinä se idea onkin. Ei tarvitse tulla kotiin, jossa ei olisi mitään tekemistä. Vanhassa mökissä puuhaa nimittäin piisaa.

Anne ja Annen rakas
 mökki

Jopa Annen kavereiden kesiin on tuonut jännitystä, miten Annen kanojen käy. Edellisenä kesänä nimittäin kävi huonosti. Annen mielestä kanoille kuului sama vapaus kuin hänellekin. Ne saivat käyskennellä pihalla vapaasti. Sitten kanat katosivat, yksi toisensa perään. Facebook-porukka seurasi sydän kylmänä tilannetta, mutta kanoja vaan ei löytynyt.

Tänä kesänä Anne ajatteli, että kanat saavat päällikökseen kukon ja saavat päivisin olla vapaana.  Yöksi ne kyllä laitetaan koppiinsa turvaan ketuilta ja pahalta maailmalta. Sitten yhtenä päivänä yksi kana katosi ja siihen päättyi kanojen vapaus. Nyt on lisäksi monta pientä tipua, mutta niille on pitänyt hankkia lainaan naapurista äidilliset vaistot omaava kana. Ottoäiti tarjoaa tipusille lämpöä ja turvaa.

Silkkikana, josta ei ollut äidiksi. 

Nyt on Annen kiva tulla kotiin. Kotona odottavat kaksi kissaa, kanat, kukko ja joukko pikku tipuja sekä tietysti paljon tekemistä. 

... ja vielä oma kaivokin...

Kolme kevättä yhtenä keväänä

Pioni on puutarhan kuninkaallisia. 

Mielestäni parhaat kukka-ajat ovat alku- ja loppukesä. Keskikesä on sitten aika mitään sanomaton kukkaloiston kannalta.

Varsinkin alkukesästä pitää tarkistaa kasvit aamuin illoin. Voi sitä kasvun ihmettä! Jos raskii olla pari päivää poissa kotoa, niin kotiin palatessa ennen kuin tekee mitään muuta, pitää kiertää kaikki pihan kasvit. Miten paljon ne ovatkaan ehtineet kasvaa. En kai vain ole jäänyt jostakin kukinnasta paitsi?

Pari vuotta sitten olimme keväällä Saksassa ja saimme ihailla runsasta kevään vihreyttä siellä. Saksasta jatkoimme matkaamme Irlantiin serkkupojan häihin. Taas saimme kokea kevään riemun uudelleen. Irlannissa ei ollut kevät vielä niin pitkällä kuin Saksassa. Palatessamme Suomeen oli sama kevään hurma taas edessämme. Siis saimme kokea kolme kevättä yhtenä ja samana keväänä!

Schloss Ippenburg, Bad Essen

Bad Essenin kylänraittia toukokuun alussa.

Schloss Ippenburgissa järjestetään teemallisia juhlia pitkin vuotta. Me olimme siellä tulppaanijuhlien aikaan. Tosin paras tulppaaniloisto oli jo takanapäin, mutta se ei tuntunut juhlintaa haittaavan.

Dublin, Irlanti 

Siitä haaveilen, että voisin asua jonakin keväänä pari kuukautta Madeiralla ja ihastella kevään tuloa sille Atlantin valtameressä lepäävälle saarelle. En ole onnistunut vierailemaan Madeiralla kukkaisviikkojen aikana, mutta haluaisin kyllä. Rakastan Jakaranda-puita ja niitä Madeiralta löytyy. Millainen olisi pensasaitoina kasvavien kamelian kukkien tuoksu? Ne varmasti huumaisivat pohjolan asukkaan.

Madeira, toukokuu 2010

Kiva, kun vierailit blogissani. Jää kuulolle, jos olet kiinnostunut tulevista aiheista. Teen muutaman henkilöhaastattelun. Kerron Annesta, joka pyyhki kaupungin pölyt vaatteistaan ja muutti mummonsa tyhjänä olleeseen mökkiin. Oma juttunsa tulee olemaan myös Seposta, joka antaa vanhoille autoille uuden elämän. Sukelletaan myös neuvostoaikaan ystäväni Maren kanssa.

Posti ja kukkien kastelu

Iiris, alkukesän kukkija

Milloin tulet leikkaamaan meille nurmikon? Kasteletko samalla kukat? Minulta et ainakaan verikoetta ota. Näitä kysellään postinkantajilta nykyisin. Ennen posteljoonin kuulema perusvitsi oli: älä tuo laskuja.

Mielestäni Posti on varsin innovatiivinen näissä keksinnöissään. Miten sitten toiminee käytännössä, se on eri asia. Sekoittaako Postin poika nokkosvettä kasteluveteen oikeassa suhteessa? Miten kanan kakan kanssa menee? Kuuluuko kitkeminen myös diiliin, ja osaako posteljooni erottaa rikkaruohot muista kasveista?

Varmasti päästään sopimukseen ruohon leikkaamisesta ja kastelusta. Verikokeiden ottaminen on sitten paljon kinkkisempi juttu. Työterveydessäkään kaikki hoitajat eivät löydä minulta suonta, kuinka sitten postipoika vähällä terveydenhoidon puolen kokemuksellaan? Mitä sitten tapahtuu, kun yleensä pyörryn verikokeesta? Ei, ei verikoetta minulle postin tilauslistalle.

Tosin idea tähän Postin kukkien hoitoon ei ole mikään uusi juttu. Poikani jakoi postia kesätyönään joskus kymmenen vuotta sitten, ja tämä oli jo silloin melko kuuma puheenaihe. Poika oli varsin sinnikäs ja tarkka työntekijä. Hänestä kuitenkin oli tehty valitus.

Valitus kuului näin: postin kantaja käy kastelemassa asiakkaan kukkia. Poika oli ihan ihmeissään, kun se kukkien kastelu ei maittanut kotonakaan niin kuinka sitten työn ohessa ihan extrahommana?

Kun asiaa alettiin selvitellä, niin tässä oli tapahtunut vettä kengässä -ilmiö. Valitus oli alkujaan kerrottu näin: ”Kun käyn kastelemassa matkoilla olevan ystäväni asunnossa kukkia, niin posteljooni kolistelee liikaa luukkuja.” Tältäkin valitukselta olisi vältytty, jos posti olisi jo tarjonnut kastelupalvelun luukkujen kolistelun lisäksi. 

Suviruusu 

Aimon ja Teuvon seikkailu

Aimo ja Teuvo Helsingissä

Elettiin kesää 1940. Talvisota oli loppunut saman vuoden maaliskuussa. Evakoksi joutuneet karjalaiset olivat saaneet tilapäisen majoituksen kuka mistäkin. Korpiselästä kotoisin olevat 15-vuotiaat kaverukset, Aimo ja Teuvo, olivat saaneet majapaikan Sydän-Hämeestä, Pertunmaalta.

Pojat ajattelivat suuren hetkensä nyt koittavan. Oltiinhan lähellä Suomen pääkaupunkia Helsinkiä, josta oli nähty kiinnostavia kuvia koulukirjan sivuilta. Sinne oli päästävä. Rahaa ei pojilla juuri ollut, mutta pojilla oli pyörät ja nuoruuden into.

Matkan ensimmäinen päivä kääntyi illaksi ja poikien täytyi löytää majapaikka. Eivät hämäläiset mielellään avanneet kotinsa ovea vieraille karjalaispojille. Onneksi kuitenkin löytyi ystävällinen opettaja Orimattilasta, joka suostui majoittamaan pojat.

Aamulla taas jatkettiin matkaa ja saavuttiin Helsinkiin. Pääkaupunki oli jotain aivan mahtavaa. Rakennukset olivat hienoja ja ihmisvilinäkin oli melkoinen. Nuoret miehenalut suunnistivat ensimmäiseksi satamaan katsomaan oikeita valtamerialuksia.  Sitten oli vuorossa kansallismuseo ja se vasta iso, komea rakennus olikin. Ennen kokematonta huvitusta tarjosi pojille kaupungilta löytynyt maailmanpyörä, jossa mentiin ylös ja alas.

Muutaman päivän päästä lähdettiin innolla kotimatkalle. Aimo ja Teuvo ajoivat Helsingistä suoraan Pertunmaalle yöpymättä matkan varrella. Melkoinen oli matka ottaen huomioon, ettei Teuvon pyörässä ollut edes satulaa, vain nuppi sen kohdalla. 

Nyt 92-vuotiaana Aimolle on pyöräily pihan hoidon lisäksi rakas harrastus.