Mies ja auto

Vanhat autot ovat ihania – ainakin entisöityinä. Kun sellaisella ajelee, päät kääntyvät. Jos sen on omistaja itse vielä kunnostanut, niin aina parempi. Se on hatunnoston arvoinen teko.

Seppo ja Isuzu Bellett Kenkäverossa. Kuva: Joonas Koistinen 

Minun työtoverillani Seppo Liukkosella on sellainen aarre, Isuzu Bellett 1500, vuodelta 1967. Värikin on makee, punainen. Seppo on kunnostanut autonsa lähes kokonaan itse. Vain auton pohjatöistä ja maalauksesta Seppo teki vaihtokaupan kaverinsa kanssa. Vastapalveluksena Seppo kasasi kaverin vuosia osina olleen Tunturin.

Miksi juuri Isuzu Bellett? Siitä samasta syystä, kun haluamme esimerkiksi Arabian Pallo-kulhon. Siihen liittyy muistoja jostain menneisyydestä. Sepon naapurin isännällä oli ollut punainen Isuzu Bellett 1500. Kuinka hienoa sen kyytiin olikaan pikku-poikana päästä!

Sepon täytyi ostaa neljä Isuzu Bellettiä saadakseen niistä kasattua yhden toimivan auton. Ensimmäinen Sepon ostama Isuzu Bellett osoittautui läpeensä mädäksi. Toinen Isuzu oli osina ja loppujen lopuksi selvisi, ettei kolarissa olleessa autossa edes ovet menneet paikoilleen.

Sattumalta Seppo kuuli baarissa keskustelun, jossa viereisen pöydän mies kertoi omistavansa juuri Isuzu Bellett 1500 –auton. Mies oli hankkinut aikoinaan auton ja suunnitellut kunnostavansa sen eläkepäivinään, mutta totesi eläkkeellä olevankin niin kiire, ettei autoja ole ehtinyt rassaamaan.

Niinhän siinä kävi, että Seposta tuli kolmannen kerran Isuzu Bellettin omistaja. Tämä auto oli ehjä, mutta seissyt käyttämättömänä 15 vuotta. Joka paikka oli ihan jumissa, joten kyllä Sepolla on puuhaa autonsa kanssa riittänyt ja riittää edelleenkin.

Ihan helppoa ei ole ollut kaikkien tarvikkeiden ja osien hankkiminen. Melko mielenkiintoista on ollut esimerkiksi metsästää Isuzun penkkejä. Kun Seppo sen kolmannen Isuzunsa oli ostanut, autossa oli siinä vaiheessa toinen etupenkki sininen ja toinen punainen, mutta takapenkki musta. Saadakseen tarvitsemansa penkin Sepon oli ostettava jo neljäs Isuzu Bellett.

Jottei olisi liian yksinkertaista, niin saman vuoden Isuzu Belletteissä on sinistä, mustaa ja punaista sisustusta. Sitten mustia penkkejäkin on kolmella erilaisella ompeleella. Aika monta autoa piti käydä käydä katsomassa ennen kuin Seppokaan löysi samanlaiset penkit. Se oikea auto odotti ottajaansa Kalkkisten kanavan luona metsässä.

Auto kuin karkki. Kuva: Joonas Koistinen 

Sepon aarre, 1967-vuoden Isuzu Bellett 1500, ei ole mikään massatuote. Autoa on valmistettu alle 40 000 kappaletta Japanissa vuosina 1963 — 1973. Mielenkiintoista on, että Isuzu Bellettiä on Euroopan maista tuotu vain Suomeen. Australian jälkeen Suomi olikin suurin vientimaa. Bellettejä tuotiin meille 6400 kappaletta.

Sepon voi bongata Isuzu Bellettininsä kanssa Etelä-Savon alueelta mistä tahansa vanhojen autojen tapahtumasta tai jostain muualta, missä on hyvä ja iloinen meininki.

Isuzulla liikkuessa ei kannata olla kovin kiireinen. Kuva: Joonas Koistinen 

Nastola, maalla kaupungissa

Ristolan alue vuonna 2015

”Siellä ei oo mitään”, väittivät tytöt Facebookissa. ”Onks siellä ees kirppiksiä?”, kysyi toinen. On, Nastolassa on kirpputoreja.  Nastolassa on paljon muutakin. Nuoret vaan tahtovat kaupunkeihin, jotka eivät ole maalla. He tahtovat sinne, missä heidän mielestään on elämää ja tapahtuu kaikkea kivaa. Sinne, missä 17 m² luukusta pitää pulittaa 200 000 euroa ja auto jättää kadun varteen potkittavaksi.

Sitten niille nuorille tulee jälkikasvua ja mieleen muistuu Nastola. Ei muuten hassumpi paikka. Tosi kansainvälinen, missä on aina ollut tilaa hengittää. Täällä on vuosikymmenien ajan asustellut muitakin ihmisiä kuin paikalliset maajussit.

Salpausselän harjumetsä oli oivallinen paikka keuhkoparantolalle ja sellainen tänne perustettiin 1923.  Varmaan moni isäntä ja emäntäkin kävi jugendlinnan mahtavaa rakennusta ihmettelemässä. Sairaita ihmisiä tuli pitkin maata ja ehkä joku ihastui paikkaan ja tervehdyttyään jäi tänne vakituisesti asumaan. Myöhemmin rakennuksessa toimi kehitysvammaisten hoitokoti ja viimeiseksi 1990-luvulla pakolaiskeskus. Silloin viimeistään katukuva muuttui kansainväliseksi. Nytkin Lidlin kassa sanoi, että pitäisi osata arabiaa. Sitä kieltä puhuvia on täällä paljon. Tosin kuulee täällä ainakin persiaa, kurdia, ruotsia, thai kieltä ja venäjää.

Oman värinsä paikkakunnalle toi 1941 lähtien toiminut venäläisten sotavankien vankileiri. Leirin kirjoissa on ollut kaikkiaan uskomattomat 64188 venäläistä sotavankia. Terveet sotavangit työskentelivät maataloissa ja todennäköisesti jotkut ystävystyivät paikallisten kanssa. Monet vangit olivat huonokuntoisia, ja 1 055 venäläistä sotavankia on haudattu tänne. Heidän muistokseen on pystytetty kolmemetrinen ”Äiti maa” – patsas. Olen kuullut, että venäläiset olisivat halunneet paikalle paljon korkeamman patsaan, mutta sille ei annettu lupaa.

Uusi kansainvaellus Nastolaan alkoi 1960-luvun alussa. Silloin tämä paikka muuttui lopullisesti. Ensin perustettiin elementtitehdas keskelle ei mitään. Sinne minunkin isäni meni töihin. Vauhdilla tuli teollisuuslaitos toisensa perään. Työttömyysalueilta muutti ihmisiä saadakseen leveämmän elannon perheelleen.

Merkittävää suomalaista teollisuutta täältä edelleen löytyy, kuten esimerkiksi Wipak, Luhta, Raute, Novart, Uponor ja monta muuta elinvoimaista yritystä. Kuitenkin on myös edullista tyhjää teollisuustilaa ja uusia asukkaita odottavia asuntoja. Sillä 200 000 eurolla saa täältä jo melkoisen lukaalin vaikka järvinäköalalla. Autoakaan ei tarvitse jättää kadun varteen – voi ajaa vaikka omaan autotalliin.

Ruuhijärvi-laiva, kulki niin maalla kuin vedessäkin. Laiva ylitti Kumian kannaksen kiskoja pitkin laivamoottorin voimalla. Kuvaaja tuntematon. 

Helsinki on reilun tunnin ajomatkan päässä. Lahden keskustaan pyyhkäisee 10 minuutissa. Oikorataa pitkin hujahtaa alle tunnissa Lahdesta pääkaupungin sydämeen. Jos on liian vähän äksöniä, niin muutaman tunnin päässä on miljoonakaupunki, Pietari.

Tervetuloa Nastolaan – yrittämään ja asumaan. Vapaa-ajan voi viettää kesäisin esimerkiksi veneilemällä paikallisilla järvillä tai patikoimalla Lapakiston luonnonsuojelualueella. Unohtaa ei kannata myöskään Pajulahden Urheiluopiston monipuolista aktiviteettien tarjontaa. Houkuttelevaa on, että kanootilla pääsee täältä merelle asti. Kaksinkertaistetaan Nastolan väkiluku! Ai niin, eihän Nastolan kuntaa enää ole, on vain kaunis, elinvoimainen Lahden kaupunginosa – Nastola. 

Nastola, kirkonkylä ennen 1960-lukua, valok. Heikkilän Valokuvaamo

Loviisan Wanhat Talot

Tää on mun juttu – Loviisan Wanhat Talot. Aivan ihanaa, kun utelias ihminen pääsee toisten huusholleihin tarkastuskierrokselle. Ei vaineskaa, en minä mitään tarkastele - en ainakaan arvostellen. Ihastelen vaan ihan ympyräisenä. Vanhoissa taloissa on sellainen rauha, että itsekin täytyy rauhoittua kaiken sälän keskellä.

Kuninkaanlammen rauhaa huokuva olohuone. 

Miinusta on tietysti se, ettei jaksa avata kaikkia avoimia ovia. Kohteita on niin paljon, ettei niitä pysty kerralla kaikkia vastaanottamaan. Jalat puutuvat, ja pää on jo ihan turta kaikesta ihastelemisesta. Helmiä löytyy ja sitten niitäkin, jotka jättävät haileaksi.

Olin ollut tässä tapahtumassa edellisen kerran vuonna 2011, ja ihan luvattoman monta vuotta oli tämä ihanuus päässyt jäämään väliin. Vaan eipä enää jää, tänne on päästävä taas seuraavana vuosipäivänä. Nyt tuli käytyä pitkälti samoissa kohteissa kuin viisi vuotta sitten. Suosikiksi oli päässyt muotoutumaan Kuninkaanlampi ja Villa Aaltonen.

Ensi vuonna aion kiertää nuo tutuksi tulleet paikat kaukaa ja suunnata uusille urille. Minua kovasti kiinnostaisivat Strömforsin ruukin talot sekä Pernajan tarjonta. En ole tainnut kummassakaan paikassa edes käväistä.

Reissuun olimme lähteneet lämpimästi pukeutuneina. Se oli virhe. Yksi nainen sanoi Tuhannen tuskan kahvilan vessajonossa, että Loviisan Wanhojen Talojen -tapahtuman aikaan on aina helle. Tämä on pantava korvan taakse. Niin muuten oli myös 2011, hiki vaan virtasi koko ajan.

Iloisen yllätyksen koimme saapuessamme ravintola Loviisan Kappeliin. Edellisellä käynnillämme remontti tuskin oli alkanutkaan, ja paikka oli aivan hävityksen kauhistus -kunnossa. Mitä ihmettä näinä vuosina oli tapahtunutkaan? Ruma ankanpoikanen oli kuoriutunut loistonsa huippuun. Onnittelut!

Loviisan Ravintola Kappelin mennyttä maailmaa. 

Tapahtuman jälkeen olen tutkinut, miten pääsisin jo ennen ensi elokuun viimeistä viikonloppua Loviisaan. No, ainahan sinne pääsee. Voisi hyvin tutkistella taloja ulkoapäin ja ottaa valokuvia. Strömforsin ruukistakin voisi saada yleiskuvaa. Vähän lähemmäksikin näitä kohteita voisi päästä. Joulukuussa on pari viikonloppua, jolloin jotkut kodit avaavat yleisölle ovensa. Heinäkuun alussa on ruusuinen viikonloppu, ja silloin pääsee joidenkin pihoille. Ehkä joku avaa porttinsa myös puutarhapäivänä? Vai voisikohan Loviisaan muuttaa?

Villa Aaltosen seinässä on tämä hyvä teksti. 

Kulinaarisia makuelämyksiä en tänä vuonna kohdannut tässä tapahtumassa. Vatsan kyllä sai täyteen, mutta ehkä paremmalla onnella sitten ensi vuonna. Ai niin, eihän tämä tietysti ravintolapäivä olekaan. 

Puutarhamultaa vai sisäkukkamultaa

Pelargoneja riittää. 

Olin kaupan kassalla ja juttelin kassan kanssa ostamistani mullista. Kerroin laittavani puutarhamultaa myös sisäkukille. Kassatäti oli ihan kauhuissaan ja sain selvästi hänen verenpaineensa kohoamaan. Niin ei missään tapauksessa saisi tehdä! ”Teet sen kyllä omalla vastuullasi”, hermostui nainen. ”Minä olen toiselta ammatiltani puutarhuri”, jatkoi hän repliikkiään.

En ole tähän päivään mennessä saanut selvyyttä, mikä muu niin suuri ero niissä mullissa on kuin hinta. Jos niitä postimerkin kokoisia pikkupusseja ostaa minun kymmenille isoille ruukuilleni, niin ihan kamalan laskun siitä saa aikaisiksi.

Yritin selvittää asiaa netin syövereistä, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Kyselin samaa asiaa tutulta puutarhurilta, mutta hänkin sanoi tekevänsä kuten minä: puutarhamultaa sisäkukille. Oli kuulemma tehnyt niin jo vuosia. Omalla vastuullahan tämä koko elämä menee.

Minun puutarhan hoitoni ei muutenkaan noudata tarkkoja sääntöjä. Kaikki lehdet kuuluttavat mullan vaihtoja keväällä. Ihan hieno idea, mutta en aina ennätä siihen rumbaan mukaan. Minä vaihtelen multia sitten pitkin kesää ja siirrän kukkia tarpeen mukaan isompiin ruukkuihin. Väitän, ettei kukaan tiedä kukistani, onko niihin joka kevät vaihdettu uudet mullat vai ei.

Eivät kasvitkaan niin sääntöjen mukaan elä. Kärhöni on pitänyt ainakin yhden välivuoden, mutta sitten taas on ilmestynyt minun ilokseni. Tänä keväänä luulin monen kasvin kuolleen talvella, mutta kaikki eivät kuolleetkaan. Neilikkaruusut ja jasmiini vain nukkuivat pitkään, mutta sitten ovatkin kukoistaneet oikein kauniisti. Ei puutarhan hoitoakaan niin säännönmukaisesti tarvitse tehdä. Kaiken pitäisi olla ilon puolella.

Tämä kärhö pitää välillä välivuosia kukinnassaan. 

Lehtikotilo Go

Älkää syökö minun daalioitani!

Ennen lehden lukua ja kahvin hörppäämistä pelaan Lehtikotelo Go  -peliä. Poimin aamutakissani päivän ensimmäiset lehtikotilot nurmikoltamme suoraan etikkaveteen. Jos kävisin koko tontin samalla läpi, en ehtisi töihin ajoissa.

En taida edes muistaa aikaa, jolloin kotiloita ei vielä ollut omassa pihassa. Ainoa lohtu lienee, että oli niitä kaikissa puutarhapäivän puutarhoissakin. Eivät kotilot puutarhan loppu ole, mutta hidaste kylläkin. Pitsistä pidän kyllä, mutta en kasvieni lehdissä.

Poimin kotiloita, kun ehdin. Varsinkin sateen jälkeen niitä on melkoinen armeija. En suinkaan usko, että ne keräämällä loppuvat, mutta eivät kyllä lisäännykään. Ne lisääntyvät ihan muuten vain. En usko, että niistä enää koskaan pääsee eroon. Hallitussa kaaoksessa niiden kanssa kuitenkin voi elää.

Olen lukenut kaikenlaisista konsteista ja aineista niiden ötököiden hävittämiseksi. En usko niihin mihinkään. Uskon hiekkakäytäviin tai jopa murskekäytäviin. Ruoho on pidettävä lyhyenä, kaikki puskat hävitettävä ja puupinot poltettava. Eihän siihen oikein pysty, joten näillä mennään.

Olen hurmaantunut daalioiden monipuoliseen tarjontaan. 

Jos kaikki pihat olisivat postimerkin kokoisia ja koko yhteisö lähtisi tähän samaan Lehtikotilo Go -peliin, niin ehkä onnistuisimme. Mahtavaa olisi keksiä se keino, jolla naapuriston lapsetkin jahtaisivat lehtikotiloita. Kilpailisimme, kuka saa enemmän kotiloita pyydystettyä. Ehkä voisimme palkitakin voittajan.

Pokémoneilla ja lehtikotiloilla on vieläpä paljon yhteistä. Pokémoneja voi löytää yleensä ulkoa; puistoista ja ojien varsilta. Harvemmin ne eksyvät sisätiloihin. Samoin on lehtikotiloiden kanssa. Yleensä niitä löytää ulkoa, mutta joskus niitä pääsee kellariin kesäkukkien mukana. Pokémoneja ei voi kieltää tulemasta omaan pihaansa, kuten ei lehtikotiloitakaan voi. Ne vain ilmestyvät ja jäävät asumaan, ellei niitä sitten onnistu keräämään.

Ainakin meidän pihalla jatkuu Lehtikotilo Go. 

Kesähattu vai hattukesä?

Upeat hatut ovat aina lumonneet minut. Stockmannilla Helsingissä käydessäni piti aina mennä hattuosastolle hattuja sovittelemaan. Aah, mitä luomuksia! 

Tämä hattukesä alkoi kansainvälisiltä markkinoilta Lahdesta. Tapani mukaan kokeilin sielläkin hattuja, mutta en osannut tehdä ostopäätöstä. Yön yli nukuttuani menin ostamaan hattua. Yritin tinkiä hintaa myyjältä, mutta eihän se oikein onnistunut.

Muutaman päivän päästä Sokoksella silmäni osuivat kivaan kesähattuun. Laatu vaikutti paljon paremmalta kuin markkinoilta ostamassani hatussa, mutta niin oli hintakin. Sokoksen hattu oli paljon halvempi, mutta enhän minä nyt toista kesähattua voinut ostaa. Tuleeko sitä yhtäkään käytettyä?

Sitten näin Sokoksella sen unelmahatun. Apua, enhän minä niin kallista hattua voisi ostaa. Sillä rahalla saisi vaikka jonkin ihanan korun, jolla olisi arvoa tulevaisuudessakin.

Pari kertaa kävin unelmaa kokeilemassa, mutta ajattelin odottaa alennusmyyntejä. Ei näkynyt alennuksia. Saimme kutsun häihin ja hääpäivän aamuna kävin sen hatun ostamassa. Kyselin myyjältä, että eihän tämä vain tule seuraavalla viikolla alennukseen ja saako tämän palauttaa, jos ei vaikka sovi minun juhlamekkooni. 

Hattu sopi mekkoon ja niin olin taas yksissä juhlissa hattu päässä. Vielä jäi kaivertamaan se ensiksi Sokoksella näkemäni hattu. No, täytyihän sekin käydä ostamassa. Sehän oli halpakin, niin ja laadukas.

Kuvissa ovat kaikki kolme ostamaani hattua ja niiden lisäksi meidän 92-vuotiaan puutarhurin hattu, josta mieheni kyseli onko sekin joskus ollut minun. Toivottavasti hatuilla on käyttöä ensi kesänäkin, myös sillä puutarhurin hatulla. 

Kesähattujen yhteispotretti

Avoimet puutarhat

SaraGardenin kahvila

Usein olen katsellut mielenkiintoisiin pihoihin ja puutarhoihin aidan takaa. Kunpa niihin pääsisi kurkistamaan sisään. Nyt siihen avautui mahdollisuus avoimien ovien puutarhapäivänä. No, ei tietenkään mihin vaan puutarhaan. Vain harvat ja valitut osoittivat niin suurta siviilirohkeutta, että olivat kutsuneet vieraita puutarhaansa.

Ensimmäiseksi kohteekseni valikoitui Koiskalan kartano (www.koiskala.fi). Niin monesti olin haaveillut pääseväni sinne. Yllätykseni oli suuri, kun kartanon pehtoorin taloa ja entistä meijeriä kerrottiin vuokrattavan juhlapaikaksi. Meijerin tiloihin ihastuin ikihyväksi. Aivan mahtavat puitteet tilaisuudelle kuin tilaisuudelle. Kartanon isäntä kertoi meille sekä kartanon historiasta että tästä päivästä, ja se oli yksi retken antoisimmista puolista. No, se puutarhan kukoistusaika oli ollut joskus kauan sitten ja toivottavasti taas tulee olemaan sitä tulevaisuudessa.

Koiskalan kartanon kaappi

Koiskalan kartano

Seuraava käyntikohteemme oli Maijan ja Taiston puutarha. Paikka oli näkemisen arvoinen. Puutarhan perustaminen on ollut iso työ ja kaiken ylläpito vaatii edelleen täysipäiväisen työpanoksen. Tämän puutarhan omistajien on todella pidettävä puutarhatöistä. Kiitos, kun avasitte porttinne meille, Maija ja Taisto.

Maijan ja Taiston pensasmustikat

Sitten vierailimme Marjan puutarhassa ja Paulan kahviossa sekä pihakirppiksellä. Kyseessä oli pieni, pittoreski piha. Erityisesti upeat verenpisarat puhuttelivat minua.

Viimeisenä oli vuorossa SaraGarden Launeella (www.saragarden.fi). Puutarhassa oli ammattilaisen ote ja sitähän se olikin. Puutarhan emäntä on toiselta ammatiltaan puutarhuri ja pitää kesäisin pientä myymälää sekä kahviota ainakin tilauksesta.

Seuraavana kesänä aion mennä katsomaan toisia pihoja. Minulle puutarha on tärkeä, mutta en olisi valmis uhraamaan siihen kaikkea vapaa-aikaani. Minä haluan tehdä monia muitakin kivoja juttuja.

Ehkä se on pakko tunnustaa, että kun poikani sanoo minun olevan utelias, niin olen sitä. Ei kai ole normaalia suomalaisuutta mennä ventovieraiden puutarhoihin tai syömään ravintolapäivänä tuntemattomien kotiin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ei voi kirjoittaa, jos ei ole positiivisesti utelias. 

Koiskalan kartano kutsuu uudelle vierailulle.