lauantai 28. tammikuuta 2017

Vanhat valokuvat


Keitähän nämä henkilöt ovat? Ei selvinne enää koskaan. 
Olen ostanut kirpputoreilta vanhoja valokuvia. Ne ovat niin ihania. Vieraat usein kyselevät, keitä nämä henkilöt ovat. En tiedä, vastaan. Mitä väliä sillä on, jos kuva vain on hyvä?

Ennen kuvat otti ammattilainen valokuvaamossa, ja siksi kuvat ovat laadukkaita. Kuvattavatkin olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, olihan kyse tärkeästä tapahtumasta.

Muistan, että isoäidilläni oli kaksi albumia valokuvia. Halusin lapsena katsoa niitä uudelleen ja uudelleen. Muistan vieläkin niistä monta kuvaa. Sitten isoäiti kuoli, ja hänen lapsensa ottivat kuka minkäkin kuvan itsellekin. Niin kuvat katosivat maailman turuille. Olisi tietysti kannattanut pitää albumit jonkun hallussa ja teetättää muille kopioita. Sellainen ei kai tullut kenenkään mieleen.

Niinpä päätin tyytyä ventovieraiden kuviin. Sitten tutustuin kaukaisempaan sukulaiseeni, jolla oli rasiallinen vanhoja valokuvia. Hän oli perinyt rasian jo kuolleelta sukulaiseltamme. Sukulaiseni ei juuri tiennyt, keitä kuvissa oli. Pyörittelin kuvia ja vertailin niitä kuviin, joiden henkilöt tunnistin. Voi, miten paljon osasinkaan yhdistää ihmisiä. Oli samoja sukulaisia eri-ikäisinä, mutta monta henkilöä jäi myös arvoitukseksi.

Muistan ainakin kolme tapausta lapsuudesta, kun kohtasin ammattivalokuvaajan. Tietysti niiden kuvien lisäksi otettiin myös koulukuvat. Ensimmäinen kohtaaminen sattui isoäidin luona Hartolan Murakassa. Kiertävä kuvaaja tuli Puljerin mäelle ja ehdotti valokuvien ottamista. Kun kukaan ei ollut siihen halukas, minä pääsin kuvattavaksi. Laittauduin parhaimpiini ja laitoin kaikki saamani rihkamakorut ylleni. Kuvaaja ei pitänyt siitä, että hymyillessäni silmäni menevät viiruiksi.  Hän kehotti minua avaamaan kunnolla silmäni. No, jäljestä tuli sitten mitä tuli.
Puljerissa otettu kuva. Kuvaaja käski minua pitämään silmät suurina. 


Ennen kouluni alkua sain pikkusiskon. Kerran äiti sanoi, että nyt lähdetään tytöt valokuvaamoon. Laitettiin tädin ompelemat tyrolilaismekot päälle ja oltiin oikein hienoja. Äiti ei vain huomannut kertoa, että oli lähinnä tarkoitus kuvata vain siskoani. Miksi sitten minutkin puettiin juhla-asuun? Olin vähällä itkeä pahasta mielestä, kun vain siskoa kuvattiin ja annettiin nukkeja rekvisiitaksi. Lopulta kuvaaja ehdotti, että jos otetaan isosiskokin kuvaan. Minä pääsin yhteen kuvaan, ja sisko vaikka kuinka moneen. Olisiko se sitten ollut siskon kaksivuotiskuvaus?

Minä ja sisko 


Kerran sama paikallinen valokuvaaja oli kutsuttu meille kotiin. Siihen aikaan isän vanha äiti asui talvisin meillä. Meistä otettiin perhepotretti: isä, äiti, minä, sisko ja mummo. Kuva on oikein hyvä ja kiva muisto.  Hienoa, että vanhemmat osasivat arvostaa valokuvausta.

Ensimmäisen luokan pitkän talven odotin, milloin kouluun tulee valokuvaaja. Kummallista, mutta kuvaajaa ei vain kuulunut. Vasta kevätjuhlapäivänä meistä otettiin kuva koulun portailla. No, ainakin oltiin sitten parhaimmissamme. Minulla oli vaalean sininen pitsimekko, jossa oli tumman sininen samettivyö. Jalassa oli punaiset kengät. Minulla on vieläkin se mekko jäljellä. Äiti halusi pukea meidät kauniisti.

Ajattelin, että olisin hyvin voinut opiskella valokuvaajaksi. Ajattelen edelleenkin niin. Kun minulle tuli silmän kanssa ongelmia, niin ensimmäinen ajatus oli – voinko vielä kuvata?

Haaveilen siitä, että saisin joskus sellaisen vanhan nahkakantisen albumin, jossa on valmiina kuville paikat. Toivottavasti se albumi olisi täynnä ihania, vanhoja valokuvia.

www.facebook.com/rautaajapelargonioita

2 kommenttia:

  1. Niin oot nätti kuvissa, kuten nykyäänkin. Sekin selvis keneltä poikas on perinyt valokuvausintonsa/taitonsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Intoa kyllä meillä piisaa, taidon kanssa sitten voi olla niin ja näin.

      Poista