Viipuriin – omalla autolla

Jotkut asiat pysyvät samoina. 

Vuosia sitten peloteltiin kovasti lähtemästä omalla autolla Viipuriin tai yleensäkään Venäjälle. Iskulause ”Tule tänne, autosi on jo täällä” oli suosittu. Tilanteet vaihtelevat, niin tämäkin asia. Yhtään ei pelottanut lähteä omalla autolla liikenteeseen. Eikä varsinkaan nyt, kun olimme kolmen auton letkassa.

Viisumithan meillä jo oli. Piti vain hankkia vakuutusyhtiöstä vihreä kortti autolle. Ensin täytimme maahantulolomakkeet kahtena kappaleena. Sitten oli vuorossa autoa varten lomakkeet kahtena kappaleena, ja olimme valmiita matkaan. Tarkoituksemme oli ylittää raja Nuijamaan rajanylityspisteen kautta.

Venäjän puolella piti näyttää passeja useassa eri tarkastuspisteessä. Saimme leiman niin passiin kuin maahantulokaavakkeeseenkin. Kaavakkeen toisen puoliskon otti tulli, ja toinen piti olla säästössä takaisin tuloa varten.  Auton paperit piti tietysti myös näyttää, ja niihinkin piti saada leima. Tullimies valokuvasi automme ja samalla meidät.

Kaksi autoa meidän porukastamme pääsi varsin nopeasti rajan yli. Yksi jäi vielä tulliin, kun toiset jo pääsivät jatkamaan matkaa. Tiesimme, että tullin tauko alkaa klo 7:45 ja jatkuu kello 8:15 saakka. Jäikö ystävämme tauon ajaksi tulliin? Ei onneksi. Yhdessä autossa oli bensamittari jo hyvän tovin ollut punaisella, ja Rättijärvellä oli ihan pakko tankata.

Pian kuitenkin olimme Viipurissa ja kaarsimme Victoria hotellin eteen parkkiin. Ei ollut tungosta. Sitä ei myöskään ollut Victoria-hotellin aamupalalla. Söimme siellä pitkän kaavan mukaan ja vietimme laatuaikaa ystävien kanssa.

Kohta oli kuitenkin aika lähteä kaunistautumaan läheiseen kauneushoitolaan. Miehetkin oli tarkoitus ottaa mukaan kynsihoitoon, mutta vielä tällä kertaa he onnistuivat jänistämään. Niinpä me naiset menimme hoitamaan geelikynsiämme. Vaikeinta oli tietenkin värin valinta.

Kauneussalongin luxusta. 

Ystäväni sai palvelualttiin ja ystävällisen kynsien hoitajan. Ystävältäni hoitaja kysyi heti: ”Kahvia vai teetä?” Hänelle kiikutettiin tarjottimella teetä ja suklaata. Minun osakseni lankesi taas hoitaja, joka ei puhunut eikä pukahtanut. Eikä kyllä tullut sen paremmin teetä kuin kahviakaan. Kaavaan ei myös kuulunut yhtään silmäystä asiakkaaseen. Työnjälki kuitenkin oli hyvää ja se saa nyt taas riittää.

Otin extrana hieronnan. Suhtaudun hiukan skeptisesti hierontaan – varsinkin ulkomailla. Se on usein vain silittelyä. Kysyin aluksi hierojalta, osaako hän englantia. Vastaus oli: vähän. Olen tottunut täällä siihen, että toisen vähän on kovin eri verran kuin toisen vähän. Tämän ystävällisen rouvan vähän oli ihan toimiva meidän keskustelussamme. Ja hieronta – paras ikinä! Tänne tulen uudestaan.

Kauneussalongissa vierähti pitkä tovi. Miehet olivat sillä aikaa käyneet tutkimassa paikallisia aarteita rautakaupoissa. Kaikilla alkoi jo olla nälkä. Olimme saaneet tietää, että Victoria-hotellissa olisi edullinen ja hyvä lounas. Suuntasimme sinne. Eipä nyt ollutkaan. Se on vain arkipäivisin.

Näkymä Pyöreän Tornin pöydästä. 

Menimme Pyöreään Torniin. Siellä oli muutama suomalainen ryhmä pienessä hiprakassa ja esitti yhteislauluja. Se ei haitannut meidän ruokailuamme. Otimme tarjoilijan ehdottoman menupaketin. Ruoka ei ollut mikään kulinaristinen ilotulitus, mutta ihan syötävä. Kahvi oli kyllä pahaa. Ruokaa ei voinut maksaa pankkikortilla, mutta euroilla kylläkin.

Kauppahallista oli ihan pakko ostaa hapankaalia ja viedä sitä ystävillekin. Yhdelle tuttavalle olin luvannut tuoda teeastiaston. Huh, huh, mitä venäläiset astiastot maksoivat. Päädyin ukrainalaiseen kahviastiastoon. Siihen kuului kuusi kuppia ja kuusi lautasta. Ei kakkulautasia ollenkaan. Se maksoi 55 euroa.

Autojen tankkauksen jälkeen suuntasimme Karuselliin. Katsastimme takki- ja kenkäkaupat, mutta mitään ei tarttunut tällä kertaa mukaan. Ruokakaupastakin ostokset jäivät kovin vähäksi. Ostimme leipää. Se on halpaa ja hyvää edelleen, kuten neuvostoaikaankin.

Ensi kerralla suunnittelemme yöpyvämme Viipurissa ja tutustuvamme hiukan sen ympäristöönkin. Laulussahan sanotaan, että talvella Talikkalan markkinoilla ja kesällä Tampereella. Ehkä sinne Talikkalan markkinoille voisi nyt mennä kesälläkin.

Ukrainalaiset tuliaiskupit kahvihetkiin. 

www.facebook.com/rautaajapelargonioita

Viipurin matkaajat – kolme naista ja sormus

Pieni juhlistus Espilässä. 

Koska miehet olivat estyneitä, lähdimme naisporukassa – Raija Maija, Marjuska ja minä – Viipuriin päiväretkelle. Hetken pohdimme, lähtisimmekö Lappeenrannan linja-autoasemalta lähtevällä bussilla matkaan. No, emme lähteneet. Yksi meistä oli halukas kuljettajaksi, niinpä starttasimme Lappeenrannasta pikkuautolla aamulla aikaisin nokka kohti Nuijamaan tulliasemaa.

Olimme ajoittaneet saapumisemme Venäjän tulliin niin, että olisimme ennen tullimiesten aamutaukoa perillä. Meidän lisäksemme oli vain yksi auto tulossa Suomesta päin, ja tullimuodollisuudet sujuivat sutjakasti. Samaan aikaan Venäjältä oli Suomeen päin tulossa melkoinen autokolonna.

Aamulla olimme juoneet vain pikaisesti kahvit. Tähtäimemme oli Victoria-hotellin aamupala. Sen syötyämme suuntasimme kauppahalliin. Asiakkaita oli varsin vähän. Johtuikohan se vuoden ajasta vai mistä? Maistelimme erilaisia hapankaaleja, ja jokaisen pussukkaan päätyi hapankaalia aika monta purkillista. Miten hyviä ne ovatkaan! Niitä täytyy saada lisää.

Jotain muutakin tarttui mukaan kauppahallista. Edelliseltä matkalta oli jäänyt kaivertamaan ostamattomat nahkahanskat. Ne piti ehdottomasti ostaa. Jotain muutakin pieniä tuliaisia tuli ostettua, kuten esimerkiksi kauniita pellavaisia käsipyyhkeitä.

Kauppahallin myyjät ovat kyllä turhan innokkaita suomalaisen makuun. Nyt muistin olla ihailematta liikaa eksoottisia hedelmiä. Viime kerralla jouduin kauppiaan satimeen, ja olin lähes pakotettu ostamaan hänen kalliita mansikoitaan.

Kauppahalliin tullessa vasemmalla ennen pääovea on liike, jonka myyjä osaa hyvin työnsä. Hän on opetellut suomea, eikä ole liian tyrkyttävä. Kaupasta löytyy vessakin, jota asiakkaat saavat käyttää. Tästä kaupasta tuli ostettua kaunis hattu ja jotain muutakin pientä. Sinne palaan mielelläni.

Viipuri on hyvä ostoskaupunki. 

Välillä veimme ostosnyyttimme autoomme ja jatkoimme kujilla kulkemista. Ystäväni kokeili takkeja. Ihastelimme yhdessä, kuinka venäläiset naiset ymmärtävät laadun päälle. Takki tosin jäi tällä matkalla ostamatta. Aika loppui ja piti jo kiirehtiä Espilään syömään. Takkejakin täytyy tulla katsomaan uudelleen ajan kanssa.

Tilasin caesar-salaatin kanalla. Ystäväni tilasi sellaisen viime kerralla.  Sain itsekin maistaa sitä. Miten hyvää se olikaan silloin. Nyt ehkä oli kokki vaihtunut. Salaatti ei oikein meinannut maistua. Toinen ystävistäni tilasi borssikeiton, ja se ei pettänyt. Sitä siis tilaan ensi kerralla. Onhan jotain, mitä odottaa.

Minä rehvakkaasti esitin, että olisi minun vuoroni maksaa tämä lysti. Eipä onnistunut. Pankkikorttini ei toiminut. Ei toiminut sen paremmin debet kuin creditkään. Tarjoilija sanoi, että kortti on suljettu. Suljettu – kuinka ihmeessä? Onneksi minulla oli jäänyt edelliseltä matkalta ruplia ja nyt niillä oli käyttöä.

Jo oli aika suunnata kulku kauneushoitolaan. Olin tilannut sekä pedi- että manikyyrin. Olin iloisesti yllättynyt pedikyyristä. Se olikin parempi kuin olin etukäteen odottanut. Kosmetologi tai mikä asiakaspalvelija hän nyt olikaan, tuotti muuten kyllä pettymyksen. Hän ei puhunut englantia eikä ottanut katsekontaktia. Hän oli minulle selkeästi vihainen. Siksikö, etten puhunut venäjää vai siksi, että olin suomalainen? Lopuksi hän jätti minut pedikyyrin tehtyään huoneeseen.  Ymmärsin, että lakan piti kuivua. Hän ei puhunut aikamäärästä mitään. Odottelin häntä takaisin. Kun olin odottanut puoli tuntia, keräsin kimpsuni ja kampsuni. Siellä sisääntulon luona tyttö istuskeli. Hän ei tehnyt elettäkään tullakseen katsomaan minua. Toivottavasti saan ensi kerralla ystävällisemmän kosmetologin.

Yhdestä kahvilasta bongasin tämän kivan idean. Nyt tiedän, mitä voisin tehdä tarpeettomille kahvikupeille.

Viimeiseksi suuntasimme Karuselliin. Kävimme sielläkin kokeilemassa takkeja ja ihastelemassa suurta kenkätarjontaa. Limpsojakin piti ostaa.

Tarkoituksemme oli käydä Pyöreässä tornissa, mutta  aika ei antanut myöten. Ystäväni Raija Maija oli ottanut äidiltään perimänsä sormuksen Viipurin matkalle. Hänen vanhempiensa kihlajaisia oli vietetty vuonna 1937 Viipurin Pyöreässä tornissa, ja kihlattu oli saanut sulhaselta lahjaksi kauniin sormuksen, jota koristi viistehiottu kultatopaasi. 17-vuotias morsian oli varmasti ollut ylpeä niin sormuksestaan kuin sulhasestaankin.

Muistelimme sukujemme historiaa ja juuriamme, jotka johtavat Karjalaan. Puhuimme tapahtumista, jotka ovat osa sukumme historiaa ja joiden näyttämönä Viipuri on toiminut.

Tullessamme taas tulliin, ei jonoja ollut. Tosin Venäjälle päin oli paljon matkaajia. Matkamme sujui hyvin, ja erityiskiitos taitavalle kuljettajallemme.

Viipuri – me tulemme taas.  

www.facebook.com/rautaajapelargonioita

Hannele Rantanen ja tilkkutyöt

Hannele Rantanen ja arkikimono Yukata. Hannele ensin värjäsi kankaan, sitten ompeli kimonon ja lopuksi painoi kurjet.

Lahja. Lahja on arvokas asia. Antaja on siinä ajatellut saajaa. Kun antaja on siihen vielä käyttänyt lukemattomia työtunteja saadakseen lahjan valmiiksi, on saaja mykistynyt. Minä sain sellaisen lahjan juhlapäivänäni ystävältäni Hannelelta.

Lahja oli ihanaakin ihanampi tilkuista tehty torkkupeitto. Ystäväni oli valinnut siihen ruusuja, koska minä rakastan kukkia. Silloin minulla ei vielä ollut ruusuja, vaan lähinnä pelargoneja. Ehkä siinä piili jotain tulevaisuudestani: rakastuisin ruusuihin.

Meillä jokaisella on omat lempivärimme. Minun värini ovat lämpimiä, Hannelen kylmiä. Tästä seurasi valinnan vaikeus. Hannele kertoi, että oli vaikeaa valita värejä, jotka eivät ole omasta väripaletista. Ruusujen punainen meinasi väkisinkin sihdata siniseen.

Lahjaksi saamani ruusupeitto. Kuva Hannele Rantanen

Ruusuja ylioppilaalle. Kuva Hannele Rantanen

http://hannelinen.blogspot.fi/2011/06/ruusuja-ylioppilaalle-roses-for.html

Olen saanut seurata sivusta, kuinka Hannele on kehittynyt tilkkuilijana. Koska ompeleminen on ollut aina Hannelen juttu, syntyi tilkkuharrastuskin ihan jouhevasti. Aluksi näin Hannelen lapsille tekemiä tilkkupeittoja. Värit olivat kauniita, mutta taitavampaa ja monimutkaisempaa oli tulossa.

Vaikka kaikki alkoi siitä, että taitava ompelija halusi löytää helposti toteutettavan harrastuksen, on harrastukseen tullut vuosien aikana uusia ulottuvuuksia. Jossakin vaiheessa Hannele alkoi puhua kilpailuista, jossa taitavat ottavat mittaa toisista taitavista.

Ensimmäinen kilpailu, johon Hannele otti osaa, on jäänyt mieleeni. Aihe oli ”Minun sukuni tarina”. Mikä olisi kiinnostavampaa kuin tarinat ja vieläpä oman suvun tarina. Sain kuulla, että Hannelen lähisukuun kuuluivat Metrotyöt. Häen tilkkutyönsä nimi oli Metro-tytöt ja muita tarinoita. Ihmetellen seurasin prosessia. Ei kyllä olisi minun juttuni. Taidot eivät tietysti riittäisi, mutta ei pinnakaan kestäisi. 

http://hannelinen.blogspot.fi/2011/06/minun-sukuni-tarina-story-of-my-family.html

Hannelen elämään tulivat kilpailujen lisäksi tilkkuyhdistykset ja käsityötaiteen opinnot. Olin paikalla, kun hän esitteli päättötyönsä. Silloin kuulin tekijän kohtaamista ongelmista sekä onnistumisista työn kanssa. Miten kukaan jaksaa tehdä tuollaisia töitä ja miten se toteutus on ylipäätään mahdollista?

Hannele kertoi, että usein kaikki alkaa lauluista ja omista valokuvista. Hän oli kuunnellut laulun ”Miksi toinen täällä valon lapsi on ja toinen yötä rakastaa” sanoja. Laulun sanoihin oli Hannelen mielessä yhdistynyt hänen Madeiralla näkemänsä riikinkukot, joista toinen oli valkoinen riikinkukko.  Tämä työ on yksi minun suosikeistani.

 Riikinkukot ovat matkanneet Birminghamiin saakka. Jokainen jäsenmaa sai lähettää yhden työn ja Suomesta lähti Hannelen työ. Kuva Hannele Rantanen

http://hannelinen.blogspot.fi/2016/02/miksi-toinen-taalla-valon-lapsi-on-ja.html

Jokaisella pitäisi olla jokin oma juttu tai harrastus, joka vie arjen yläpuolelle. Hannele on omansa löytänyt vai olisiko harrastus löytänyt Hannelen? Hannele suunnittelee tilkkutyönäyttelyä Nastolan Taarastiin. Kunhan ajankohta selviää, niin kerron siitä. 

Viipuri – karjalaisten kaupunki

Viipurin kauppahallin houkutuksia

Vihdoinkin ne viisumit tulivat. Ei kestänyt kuin kolme kuukautta. Kannattaa siis anoa ajoissa, jos on matkustamassa Venäjälle. Jos vielä sattuu pyhiä väliin, voi koko prosessi kestää näin kauan kuin meillä.

Pitihän niitä viisumeita lähteä testaamaan. Meillä ei ole aiemmin ollut vuosiviisumeita, emmekä olleet aikoihin käyneet Venäjälläkään. Ensimmäisen matkani Viipurin kautta Pietariin tein vuonna 1976 marraskuun pimeydessä ja räntäsateessa. Mikä on muuttunut aiemmista ajoista ja mikä ei?

Ainakin viisumi siis piti edelleen anoa ja tulliselvityskaavake täyttää. Tosin kysymyksiä kaavakkeessa oli paljon vähemmän kuin aiemmin. Enää ei kyselty ammuksista eikä lahjoista paikallisille. Rahastakaan ei puhuttu mitään. Ei tarvinnut laskea pussinsa seteleitä eikä laittaa tietoja sormuksista ja kelloista kaavakkeeseen.

Olimme lauantaiaamuna kello seitsemän Nuijamaan rajanylityspaikalla. Suomesta Venäjälle ei ollut liikennettä, mutta Venäjältä Suomeen oli valtavat autojonot. Ei aikaakaan, kun olimme jo Viipurissa Victoria- hotellin aamiaisella.

Meillä oli ruhtinaallisesti aikaa ennen kauneussalonkiin menoa. Berjozkoja ei näkynyt katukuvassa, mutta kuskimme vei meidät pellavakauppaan. Myytäviä tuotetta oli niin paljon, että oli vaikeus valita siitä tavarapaljoudesta mitään.

Ystävälläni oli etukäteen kauneussalonkiin varattu aika. Ajattelin, että ehkä minäkin voisin jonkin hoidon ottaa. Kun yritin puhua suomea, niin välittömästi minulle ojennettiin puhelin. Toisessa päässä puhui nainen virheetöntä suomen kieltä ja kyseli, mitä halusin. Käsittelyn jälkeen minulta taas kyseltiin ottaisinko kahvia vai teetä. Palvelukulttuuri on siis kokenut muutoksen.

Kaupoissa asioidessani totesin, ettei englannin kieltä osattu sen paremmin kuin 40 vuotta sittenkään. Kun yritin kysyä jotain englanniksi, niin aina joku tarjoutui auttamaan suomeksi. Yleensä se ei ollut myyjä, vaan joku avulias asiakas.

Aika entinen ei koskaan palaa. 

Ruoka-aikaan suunnistimme testaamaan Torkkelin puistoon Espilän, uuden ravintolan. Espilä oli aikoinaan suomalaisten suosikkiravintola. Se kuitenkin tuhoutui sodassa ja on nyt rakennettu uudelleen. Alkuperäisen kaltainen pitsihuvila se ei tosin ole, mutta paikka on sama.

Espilän Caesar- salaatti kanalla oli vallan mainio. Samaa voi sanoa heidän borssikeitostaan. Kievin kanaa oli pakko kokeilla, kun kerran oltiin Venäjällä. Se oli pettymys. Leivitys ei ollut onnistunut, ja kana oli varsin mauton. Voista oli tainnut unohtua rakuuna pois, tai ainakaan se ei maistunut siinä. Yritin kysellä tarjoilijalta, olisiko jälkiruoaksi créme brûlèeta. Tarjoilija ei moisesta ollut koskaan kuullutkaan. Hän haki paikalle toisen tarjoilijan, eikä hänkään tiennyt, mistä oli kyse.

Espilän herkullinen borssikeitto

Espilän Kievin kana

Kauppahalli oli pakko katsastaa. Tarjonta oli runsasta, ja kauppiaat aktiivisia. Hedelmien myyjä vaati meitä ottamaan vastaan mandariinit. Se johti siihen, että oli lähes pakko ostaa hänen azerbaitsanilaisia mansikoitaan. Parempia ne olivat kuin Lidlin espanjalaiset mansikat.

Rautakauppojen kautta päädyimme Karusellin kauppakeskukseen. Siellä on hyvätasoinen kenkäkauppa. Kenkiä oli paljon, ne olivat laadukkaita ja jopa numeroa 35 löytyi. Suureksi yllätyksekseni kauppakeskuksen vaatekaupasta löytyi minulle talvitakki. Olin sentään etsinyt sitä Suomesta jo varsin kauan.

Mitäs nyt, kun jäi käyttämättömiä ruplia? Ei hätää, ne voi säästää seuraavaan reissuun. Toista oli ennen vanhoina hyvinä aikoina. Kuulemma jotkut vetivät viimeiset ruplat vessan pöntöstä alas. Ostivatpa jotkut kaikilla jäljellä olevilla ruplilla shampanjaa ja pesivät sillä autonsa.

Kesällä aion tutustua Viipuriin paremmin. Haluan kulkea kujilla ja tutustua eri kaupunginosiin. Olen ostanut karttoja ja tutkistelen niitä kotona kaikessa rauhassa. Miltä näyttää Viipurin maalaiskunta? Millainen on Säiniö, josta ystäväni on kotoisin?  Kerron sitten lisää Viipurista, karjalaisten kaupungista.

Hyvästi, Viipuri. Me palaamme. 

Lisää kuvia: www.facebook.com/rautaajapelargonioita

   

Vanhat valokuvat

Keitähän nämä henkilöt ovat? Ei selvinne enää koskaan. 

Olen ostanut kirpputoreilta vanhoja valokuvia. Ne ovat niin ihania. Vieraat usein kyselevät, keitä nämä henkilöt ovat. En tiedä, vastaan. Mitä väliä sillä on, jos kuva vain on hyvä?

Ennen kuvat otti ammattilainen valokuvaamossa, ja siksi kuvat ovat laadukkaita. Kuvattavatkin olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, olihan kyse tärkeästä tapahtumasta.

Muistan, että isoäidilläni oli kaksi albumia valokuvia. Halusin lapsena katsoa niitä uudelleen ja uudelleen. Muistan vieläkin niistä monta kuvaa. Sitten isoäiti kuoli, ja hänen lapsensa ottivat kuka minkäkin kuvan itsellekin. Niin kuvat katosivat maailman turuille. Olisi tietysti kannattanut pitää albumit jonkun hallussa ja teetättää muille kopioita. Sellainen ei kai tullut kenenkään mieleen.

Niinpä päätin tyytyä ventovieraiden kuviin. Sitten tutustuin kaukaisempaan sukulaiseeni, jolla oli rasiallinen vanhoja valokuvia. Hän oli perinyt rasian jo kuolleelta sukulaiseltamme. Sukulaiseni ei juuri tiennyt, keitä kuvissa oli. Pyörittelin kuvia ja vertailin niitä kuviin, joiden henkilöt tunnistin. Voi, miten paljon osasinkaan yhdistää ihmisiä. Oli samoja sukulaisia eri-ikäisinä, mutta monta henkilöä jäi myös arvoitukseksi.

Muistan ainakin kolme tapausta lapsuudesta, kun kohtasin ammattivalokuvaajan. Tietysti niiden kuvien lisäksi otettiin myös koulukuvat. Ensimmäinen kohtaaminen sattui isoäidin luona Hartolan Murakassa. Kiertävä kuvaaja tuli Puljerin mäelle ja ehdotti valokuvien ottamista. Kun kukaan ei ollut siihen halukas, minä pääsin kuvattavaksi. Laittauduin parhaimpiini ja laitoin kaikki saamani rihkamakorut ylleni. Kuvaaja ei pitänyt siitä, että hymyillessäni silmäni menevät viiruiksi.  Hän kehotti minua avaamaan kunnolla silmäni. No, jäljestä tuli sitten mitä tuli.

Puljerissa otettu kuva. Kuvaaja käski minua pitämään silmät suurina. 

Ennen kouluni alkua sain pikkusiskon. Kerran äiti sanoi, että nyt lähdetään tytöt valokuvaamoon. Laitettiin tädin ompelemat tyrolilaismekot päälle ja oltiin oikein hienoja. Äiti ei vain huomannut kertoa, että oli lähinnä tarkoitus kuvata vain siskoani. Miksi sitten minutkin puettiin juhla-asuun? Olin vähällä itkeä pahasta mielestä, kun vain siskoa kuvattiin ja annettiin nukkeja rekvisiitaksi. Lopulta kuvaaja ehdotti, että jos otetaan isosiskokin kuvaan. Minä pääsin yhteen kuvaan, ja sisko vaikka kuinka moneen. Olisiko se sitten ollut siskon kaksivuotiskuvaus?

Minä ja sisko 

Kerran sama paikallinen valokuvaaja oli kutsuttu meille kotiin. Siihen aikaan isän vanha äiti asui talvisin meillä. Meistä otettiin perhepotretti: isä, äiti, minä, sisko ja mummo. Kuva on oikein hyvä ja kiva muisto.  Hienoa, että vanhemmat osasivat arvostaa valokuvausta.

Ensimmäisen luokan pitkän talven odotin, milloin kouluun tulee valokuvaaja. Kummallista, mutta kuvaajaa ei vain kuulunut. Vasta kevätjuhlapäivänä meistä otettiin kuva koulun portailla. No, ainakin oltiin sitten parhaimmissamme. Minulla oli vaalean sininen pitsimekko, jossa oli tumman sininen samettivyö. Jalassa oli punaiset kengät. Minulla on vieläkin se mekko jäljellä. Äiti halusi pukea meidät kauniisti.

Ajattelin, että olisin hyvin voinut opiskella valokuvaajaksi. Ajattelen edelleenkin niin. Kun minulle tuli silmän kanssa ongelmia, niin ensimmäinen ajatus oli – voinko vielä kuvata?

Haaveilen siitä, että saisin joskus sellaisen vanhan nahkakantisen albumin, jossa on valmiina kuville paikat. Toivottavasti se albumi olisi täynnä ihania, vanhoja valokuvia.

www.facebook.com/rautaajapelargonioita

Missä tarjoillaan hyvää ruokaa?

Pikkuapulainen

Kuljin kellarin rappusia alas. Käsissäni oli pieni kippo. Siihen oli määrä hakea karviaismarjahilloa. Äiti oli antanut taas pikkutytölleen päivittäisen tehtävän. Samaan aikaan äiti itse oli keittiössä valmistamassa maailman parasta ruokaa, ja kohta isä tulisi töistä kotiin. Sitten syötäisiin yhdessä.

Lapsena äidin laittama ruoka oli lähes ainoaa hyvältä maistuvaa ruokaa. Tädin marjakiisseli oli ihan kamalaa, ja sitä oli pakko syödä, että sai sitten katsoa lasten ohjelmia televisiosta. Täti jätti marjat kiisseliin, mutta äiti siivilöi ne aina pois. Hoitopaikan täti taas kysyi, mistä ruoasta pitäisin. No, kaalilaatikosta tietysti. Mutta hoitotädin kaalilaatikko oli ihan kamalaa. Hän laittoi siihen siirappia – yöäk.

Kipeänä sai aina äidin makaronivelliä – miten ihanaa! Ei mahtaisi tuntua enää niin suurelta kulinaariselta kokemukselta. Harvinaista herkkua oli myös suklaakiisseli ja pilvipuuro. Rex-kakku juhlisti tilanteen kuin tilanteen.

Isoäidin bravuurinumero oli sokerikakku ja uunissa hyvin paistunut liha. Ruokakonttorissa oli lähes aina muhimassa talkkunaviiliä. Leivän teon seuraaminen oli myös kiinnostavaa puuhaa. Katselin, kuinka taikina kupli tiinussa. Sitten isoäiti tottunein käsin leipoi leipää ja teki juomalasilla reikäleipään reiät. Mitä ihanaa leipää olikaan lopputuloksena. Lähes samanlaista saa nytkin Sysmän Leipomosta. Samalla kylällä leivottiin varmaan samoihin juuriin.  Ehkä sen leipomon leivän juuri on sama kuin isoäidin leivän?

Aikuiseksi kasvettuani minusta tuli ennakkoluuloton uusien makujen suhteen. Lähes 30 vuotta sitten Kreikassa käydessäni suomalaiset turistit kertoivat, että täällä syödään ihan kummallisia ruokia. Laittavat jugurttiin kurkkua ja valkosipulia. Sitähän piti heti mennä maistamaan ja jäin saman tien koukkuun. Teen usein tsatsikia ruokapöytään lisukkeeksi. Voisi sanoa, että vähän nahistunut salaattikin menettelee, jos saa kyytipojaksi tsatsikia.

Kun lapset olivat pieniä, saatoin tehdä aterialle kolmekin eri ruokalajia –  jokaiselle oman maun mukaan. Nyt tulee jo kuljettua helpompaa tietä: yksi ruokalaji yhdelle aterialle. Tosin, kun miehen kanssa ollaan kahdestaan, syödään aika yksinkertaisesti. Viikonloppuna voi sitten fiilistellä enemmän.

 

Ulkona tulee syötyä lähinnä matkoilla. Ottaen huomioon, että ulkona syöminen on ainakin Suomessa aika hintavaa, pitäisi ruoan olla hyvää. Usein se ei sitä ole. Pettymys on karvas. Pyrin kyselemään vieraalla paikkakunnalla kadun miehiltä, mistä saa hyvää ruokaa. Saatan myös hetken seurailla, minkä ruokapaikan ovi käy tiuhaan.

Tämän annoksen olen syönyt Tallinnassa. Juusto oli oikein hyvää. 

Tämän raikkaan salaatin söin Riikassa. Leivät olivat erittäin herkulliset. 

Jos joku ruokapaikka on tänään hyvä, ei se sitä välttämättä ole ensi vuonna. Olen löytänyt Tallinnasta hyviä ruokapaikkoja ja vuoden parin päästä ne ovat menettäneet terävimmän kärkensä. Seiniä ehostetaan, annoksia pienennetään ja hintoja nostetaan. Mautkin pääsevät katoamaan.

Tämä on ollut paras  Créme brûlée ikinä. Söin sen Tallinnassa Bear Garden -nimisessä ravintolassa.  Toistamiseen sitä ei siellä ole saanut. 

Olen ihan varma, että monen vanhemman ihmisen kotikeittiössä tarjotaan paljon parempaa ruokaa kuin ravintoloissa. Ehkä ulkomaanmatkoilla voisi jotenkin päästä paikallisten kotikeittiöiden herkkuja syömään, ja miksei sen voisi tehdä myös Suomessa? Ravintolapäivä alkoi Suomesta, mutta taisi elää oman aikansa ja sitten hiipui.

Ohjeet ovat hyvät, mutta taitava kokki osaa niitä soveltaa ja tehdä herkullista ruokaa kaapista löytyvistä aineksista. Eikös pizza ja pyttipannu ole niistä hyviä esimerkkejä? Joulun aikaan meidän keittiössä piti tehdä punaviinikastikastetta. Ei ollut tavallista punaviiniä, mutta oli Lidlin glögiä. Kuinka ollakaan, siitä poika loihti aivan oivallisen punaviinikastikkeen uunilihalle. Vain mielikuvitus on rajana.

Ei muuta kuin kohti uusia kulinaarisia kokemuksia! 

Tallinnan käsityömessut

Nämä takit ovat mykistävän upeita. 

Kun kello herättää kolmelta yöllä, on vitsit vähissä. No, eipä sitä ole kovin hyvin tullut nukuttuakaan. Vähän väliä on pitänyt katsoa kelloa: joko nyt? Edessä ei ole lehden varhaisjakoon lähteminen, vaan Tallinnan käsityömessuille meno.

Ei voi olla ihan täyspäinen, kun tällaisen matka-aikataulun on valinnut. Tosin pysäkillä huomaan, että on tässä samassa veneessä muitakin. Hyvien huomenien jälkeen bussikuski luotsaa meidät turvallisesti Lehtimäen matkalla (www.lehtimaenmatkat.fi) Länsisatamaan. Liput käteen ja ei kun menoksi.

Kyllä tämä on helppoa. Vaikka vasta aamulla olisi päättänyt lähteä, niin sekin onnistuisi. Toista oli joskus 1980-luvulla, kun ensi kertaa matkustin Tallinnaan. Piti olla viisumi, että pääsi maihin Tallinnassa. Hankimme silloin vuosiviisumit matkustamista helpottamaan, mutta niistä matkoista kerron sitten joskus.

Vaikka olemme aamun ensimmäisellä laivalla, on laiva jo melko täysi matkustajista. Perinteitä täytyy noudattaa: katkarapuleipä ja lasi kuohuvaa. Merimatka taittuu niin nopeasti, ettei ehdi kunnolla edes laivan myymälöiden valikoimia tutkistelemaan.

Heti satamasta otamme taksin laululavalle, jottei aikaa turhaan tuhlautuisi. Taksimatka kuluu rattoisasti kuskia haastatellen. Hän kertoo olleensa kolme vuotta Venäjän armeijassa ja matkustaneensa maata ristiin rastiin. 

Tällaisen hankin sitten joskus, mutta omilla väreilläni. 

Koska olimme olleet Tallinnan käsityömessuilla jo keväällä, tiesimme mitä odottaa. Jotain ostoksia oli jäänyt harkintaan, ja niitä olisi tarkoitus nyt tehdä. Koska messut eivät oikein vielä ole avautuneetkaan, on väkeä paikalla varsin vähän. Se on oikein hyvä juttu.  Ensimmäiseksi silmäni osuvat valtavaan lapasvalikoimaan, joita ei ehkä ollut keväällä samalla tavalla tarjolla. Ostan ensimmäiset silmiini sattuneet lapaset – kauniit kuin mitkä.

Ihania kirjottuja kukkia on lapasissa, laukuissa ja vaikka missä. Ne kuulemma tulevat Muhun saarelta. Luin netistä, että muhulaiset ovat aina olleet tunnettuja käsityötaidostaan. He ovat kierrelleen mantereella myymässä taitavia tuotoksiaan. Koska saarelaiset ovat aina enemmän ja vähemmän eristyksissä, on käsityöläisyys ollut tärkeä tapa hankkia elantoa, ja on sitä varmaan edelleenkin.

Muhulaisten taidokasta kirjontaa

Viimeksi jäin harkitsemaan ihania pussukoita; ostaako vai eikö ostaa. Myyjän pöytä on samalla paikalla kuin keväälläkin. Valinnan vaikeus on taas ihan kamala. Ostan loppujen lopuksi Viljandin kansallispukukankaisen laukun. Se ihana turkoosin värinen pussukka jää ensi kertaan.

Harmitti viimeksi, kun jäi ostamatta virolaista kosmetiikkaa. Nyt ostan mustan saippuan, joka on tarkoitettu jalkapohjia varten. Lahjaksi ystävälle ostan huovutetun pussin sisällä olevan saippuan. Ensi kerralla pitää näihin tuotteisiin syventyä paremmin. Ehkä hyvä jalkarasva löytyisi.

Tämä kaikki upeus on loputonta. Hyvä, että käsityöläisillä on myyntitapahtumia. Kannatetaan niitä. Martin Markkinat on kokematta, näkemättä. Sinne ensi vuonna siis! Tai sitä ennen vaikka Muhun saarelle? Niitä neuleita on ainakin pakko googlettaa. Mistähän niihin löytyisi ohjeita? Voi että 

voivatkin olla ihania! 

Tuo turkoosin värinen pussukka houkuttelee. Enkä ensi kerralla sitten. 

Minun tämän messun saaliini. Ei nyt kovin kummainen ollut.