Tartu hetkeen

Löysin netistä ihanan Arabian astiaston. Yritin hieroa myyjän kanssa kauppoja ja tarjosin mielestäni hyvän hinnan. Se ei riittänyt myyjälle. Jossakin vaiheessa luovutin. Arabian astioiden hinnat ovat laman myötä laskeneet, mutta sama astiasto on edelleen myynnissä. Nyt siitä ei voi saada sitä, mitä silloin tarjosin.

On vaikea arvioida, milloin hinnat laskevat ja milloin nousevat. Kun löytää ostajan, kannattaa tinkiä hinnasta ja tarttua hetkeen. Jos ostajana kohtaa jotain haluamaansa uniikkia, tilaisuus on ehkä ainutkertainen.

Olen löytänyt Sinikkani eri paikoista. Olen saanut kauniita, lähes käyttämättömiä kuppeja. Mutta kohdalle on osunut myös leimaamaton kermanekka. Myyjä ei kertonut huutonetissä, että leimaa ei ole ja kannu lienee täysin arvoton.

Sinikka-astiaton suunnittelija on Greta Lisa Jäderholm-Snellman.  Sarja on käsinmaalattu ja sitä on valmistettu vuosina 1940 – 1957. Maalarit ovat vaihtuneet, ja kupit ovat erilaisia, vaikka ovatkin saman sukuisia. Toiset astiat ovat koristeellisempia, toiset yksinkertaisempia. Joku maalari on käyttänyt paljon kultausta, toiselta se on lähes kokonaan unohtunut pois. Toisen siveltimen jälki on paksu, toisen ohut.

Olisi kiinnostava tietää, miksi astiaston nimi on Sinikka. Monta muutakin kysymystä olisi, mutta vastauksia tuskin on saatavissa. Olen kysynyt lisätietoja Arabian museolta, mutta vielä en ole saanut vastauksia.

Katan iloisin mielin pöytäni kauniilla Sinikoilla. Muitakin astiastoja kaapistani löytyy, mutta niistä kerron toisella kertaa. 

Tervalepän käpy

Pari viikkoa sitten olin koruharakoiden kanssa Kalevala Koruun tutustumassa. Yrityksen muotoilujohtaja Kirsti Doukas piti meille luennon korun synnystä. Prosessi on pitkä.

Kalevala Koru on oma kansallinen traditiomme, mutta uusia korumuotoilijoita putkahtaa muualtakin esiin. Yksi uusi kiinnostava artesaani on karigasniemeläinen Marianne Rasmus, taiteilijanimeltään Mani.

Korujen muodot löytyvät usein luonnosta, ja niin on näissäkin Manin Tervaleppä-sarjan koruissa. Tervaleppä kukkii ennen lehtien puhkeamista, ja kävyissä on lyhyet varret kuten koruissakin on.

Mani kertoo näiden korujen luomisprosessin olleen haastavan. Hän valoi tervalepän kävyt kipsiin, poltti kävyt pois ja kaatoi sulaa hopeaa tilalle. Sarjaa on sekä hopean että tervalepän ruskeassa sävyssä. Väri on saatu aikaan oksidointiaineella. Korut on leimattu saamealaisalueen koulutuskeskuksen leimalla: SAKK.

Korvakoruissa on myös nappivaihtoehto, eikä yhtään hassumpi olekaan. Saatavana on myös riipus joko sisnanauhalla tai hopeaketjulla.

Suunnitelmissa on myöhemmin kirjoittaa tänne lisää Manista ja hänen taidokkaista koruistaan. 

Tonnintakki

Noin 20 vuotta sitten olin työpaikassa, jossa jokaisella itseään kunnioittavalla naisella oli Ritva Fallan takki. Se oli sellainen huovutetusta kankaasta tehty huolittelematon takki, jota saattoi pitää sekä sisällä että ulkona. Marimekon alennusmyynnissä sellainen osuikin sopivasti kohdalle. Pieni poikani oli mukanani, ja hän vielä vuosienkin jälkeen ihmettelee, miten kalliin takin ostin. Takki maksoi alennuksessa 1 000 markkaa ja sai meidän perheessä nimen tonnintakki.

Tonnintakki on ollut hintansa väärti. Pidin sitä niin paljon, että aikanaan kangas kului taitoskohdista puhki. Sisareni korjasi sitä laittamalla mm. hihansuihin ohuempaa keittovillakangasta. Lopulta takki päätyi aamutakikseni, ja ihanan lämmin aamutakki se onkin ollut.

Olen yrittänyt katsella tori.fi ja huuto.net -sivustoja, josko joku myisi vastaavanlaista hyväkuntoista Ritva Fallan takkia. Eipä ole kohdalle osunut. Sain vihiä hyvästä ompelijasta, joka piirsi takista minulle kaavan.

Tällä hetkellä ongelmana on vain kankaan löytäminen. Keittovillaan olen kyllä törmännyt, mutta se on paljon ohuempaa kuin tonnintakissa.

Etsintä jatkukoon. Kerron jos löydän kankaan. Seuraava postaukseni keskittyy kuitenkin kiinnostaviin koruihin.

Peti ja Puuro

Joskus kauan sitten kävin ystäväni kanssa Hangossa kauniina, lämpimänä kesäpäivänä. Yövyimme bed and breakfast -tyylisessä majatalossa. Siitä ajatus lähti itämään – minäkin voisin perustaa tällaisen paikan.

Saksassa poikani asui puolalaisen rouvan emännöimässä majatalossa. Vieraista huolehdittiin erityisellä lämmöllä. Koska poikani asui majatalossa pitkään, rouva alensi viikkovuokraa oma-aloitteisesti. Sitten hän ehdotti, että voisi pestä samaan hintaan myös poikani pyykit.

Asun mieheni kanssa vanhan maalaistalon päärakennuksessa. Kun lapset olivat kouluikäisiä, talon täytti nuoriso. Pöydän ääressä saattoi olla hyvinkin monta lautasta. Yöpyjiäkin usein riitti. Ajattelen, että voisin joskus perustaa oman peti ja puuro -palvelun. Toivoisin saavani vieraakseni ihmisiä eri kulttuureista aamiaispöytääni.

Jätän ajatuksen hautumaan ja kerron, jos se toteutuu. Sitä ennen aion haastatella erilaisia kiinnostavia pieniä yrityksiä ja niiden yrittäjiä. Jos olet kiinnostunut tästä aiheesta, niin kurkkaapa joskus blogiini.

Kliivioiden aikaan

Kliivia eli punasarja on  minulle juuri sopiva kukka. Minulla eivät viihdy kukat, jotka ovat tarkkoja kastelustaan. Kliivia saa kuivahtaa ja sen varmaan pitääkin sipulikukkana päästä kuivahtamaan. Talvikautena kliiviaa kannattaa kastella varsin säästeliäästi.

Entisaikoina monet kukat viihtyivät huoneissa paremmin, koska lämpötilat olivat nykyisiä asumuksia huomattavasti alhaisemmat. Isoäitinikin piti viileässä peräkammarissa verenpisaraa, joka sitten kesäisin oli aivan täynnä kukkaa.

En ole onnistunut kukittamaan kliiviaani sisällä vuosiin. Varma keino on viedä kukka ulos alkukesästä yöpakkasten mentyä menojaan. Suorasta auringon paisteesta kliivia ei pidä, vaan polttaa lehtensä. Olenkin vienyt kliivian -  kuten suurimman osan sisäkukistani - ulos puiden katveeseen.

Kliiviahan viihtyy pienessä ruukussa, mutta joskus on ihan pakko jakaa kukkaa. Viime kesänä jaoin yhden suuren kliiviani ja siitä tuli monta pientä alkua. Kaiken hyörinän keskellä unohdin kukat hetkeksi aurinkoon ja hennot taimet vaurioituivat. Vein ne kellariin talveksi nuolemaan haavojaan ja jo tänä kesänä kaikista  ruukuista on alkanut pukkaamaan terveitä uusia lehtiä.

Seuraan tähän aikaan vuodesta tarkkaan yölämpötiloja ja nyt olen pikkuhiljaa alkanut tuoda kukkiani ensin verannalle ja sitten sisälle sekä osan kellariin. Pääosin kukkani tosin ovat vielä ulkona.

Kellariin tulevat päätymään sinisarjat ja pelargoniat. Kellarissa on muutama aste lämmintä ja valoa on niukasti. Talvella käyn muutaman kerran muistaessani niitä kastelemassa.

Nämä syksyiset puuhat jatkuvat viimeistään ensi viikonlopulla, ehkä jo aiemminkin. Tervetuloa lukemaan niistä blogistani.

Gladiolukset

Gladiolukset eli miekkaliljat kuuluvat suosikkikukkiini. Niistä tulee minulle ensimmäiseksi mieleen Viipurin kauppahalli ja neuvostoaika. Käytän samoja sipuleita vuosi vuoden jälkeen. Syksyllä kaivan sipulit maasta ja vien ne varsineen kellariin. Annan elämänvoiman valua varsista mukuloihin ja joskus talven mittaan leikkaan varret. Keväällä liotan niitä hetken ja sitten istutan ne joko ruukkuihin tai sitten suoraan maahan.

                            Väreissähän piisaa...

Kerron näinä viikkoina blogissani lisää puutarhani syyspuuhista. Jos aihe kiinnostaa, tule vierailulle.

Blogin tulevaisuus

Tulevaisuutta on tunnetusti vaikea ennustaa, niinpä tämäkin blogi saa elää omaa eläämänsä ja luoda omat polkunsa. Tarkoitukseni on kertoa asioista, joista olen itse kiinnostunut. En ole ammattilainen kai missään, harrastan vain erilaisia asioita. Valokuvaus ja kirjoittaminen sekä lukeminen ovat lähellä sydäntäni. Olen jäänyt koukkuun facebookin korusivustoihin ja koruista on tietysti pakko kertoa. Vanha suomalainen design on niin ihanaa, että ihan pahaa tekee.

Blogini tullee liikkumaan edellä kertomieni asioiden ympärillä sulkematta muitakaan tätä bloggaajaa kiinnostavia juttuja pois.